Mary-Ann Leneghan

16-vuotias Mary-Ann Leneghan asui Kaakkois-Englannissa sijaitsevassa Readingin kaupungissa yhdessä äitinsä, Susan Harrisin, ja isosiskonsa Mandyn kanssa. Hänen isänsä Bernard Leneghan oli jättänyt perheen jo Mary-Annin ollessa vasta taaperoikäinen. Äiti Susan olikin kasvattanut molemmat tyttärensä yksin aivan kaupungin keskustassa sijaitsevassa viktoriaanisessa rivitalotaloasunnossaan, vain lyhyen matkan päässä Oxford Roadilta, joka oli jo vuosikymmenen ajan houkutellut alueelle paitsi huumeiden myyjiä myös prostituoituja.

Koulussa Mary-Ann oli osoittanut kiinnostusta maalaustaiteeseen sekä musiikkiin, erityisesti hiphop-tyyliin, mutta muilta osin opinnot olivat sujuneet varsin epätasaisesti. Syyskuusta 2004 lähtien poissaolot olivat lisääntyneet huomattavasti, ja toisinaan Mary-Ann oli jättänyt väliin jopa useita perättäisiä koulupäiviä. Kerran hänen mainitaan kadonneen täysin ilmoittamatta kokonaiseksi kuukaudeksi, jonka tyttö oli viettänyt ystävänsä luona Itä-Readingissa.

Perheen sisäiseen dynamiikkaan olikin syntynyt ajan myötä merkittävää jännitettä, kun äiti, Susan, oli parhaansa mukaan yrittänyt pitää tytärtään kurissa. Oppilaitoksen ilmoittaessa toistuvista poissaoloista, Mary-Ann useimmiten raivoistui äidilleen väittäen osallistuneensa tunneille normaalisti. Edes pyrkimykset kieltää kapinoivaa tytärtä tapaamasta vanhempia naapuruston tyttöjä eivät tuottanut tulosta, ja Mary-Ann keskeyttikin opintonsa kokonaan viimeisenä kouluvuotenaan. Vasta 16-vuotiaan työttömän nuoren jäätyä tyhjän päälle vailla parempaa vaihtoehtoa, hän liikkui yhä enemmän paikallisissa nuorisopiireissä, joissa myös huumeet olivat läsnä jokapäiväisessä arjessa.

Huumeet astuvat kuvaan

Alkuvuodesta 2005 Mary-Ann tutustui itseään noin kolme vuotta vanhempaan – 19-vuotiaaseen – Adrian Thomasiin, etelä-lontoolaiseen huumeiden myyjään. Mies oli muuttanut huhtikuun alussa Readingiin etsimään uusia markkinoita, ja vuokrannut itselleen tätä varten asunnon Oxford Roadilta lähellä rautatieasemaa. Huumebisneksiensä lisäksi Adrian oli tunnettu mm. väkivaltaisesta taustastaan. Mary-Ann vieraili miehen asunnolla säännöllisesti hankkiakseen itselleen ja ystävilleen kannabista, jonka lisäksi hän toimi myös eräänlaisena kuriirina tehden muutamia retkiä Lontooseen yhdessä 18-vuotiaan ystävänsä kanssa.

Tilanteen kärjistyminen

Tilanne kuitenkin kärjistyi dramaattisesti vain muutamien viikkojen jälkeen huhtikuun puolessa välissä, kun tuntemattomat miehet hyökkäsivät yllättäen Adrian Thomasin vuokraamaan asuntoon. Miehet veivät huumevarastojen lisäksi mukanaan mm. rahaa ja matkapuhelimen, jonka lisäksi Adriania puukotettiin tai viillettiin useita kertoja asuntomurron yhteydessä. Sairaalahoitoa vaativista vammoistaan huolimatta, mies ei kuitenkaan ei ilmoittanut asiasta viranomaisille.

Adrian oli tosin täysin vakuuttunut siitä, että 16-vuotias Mary-Ann ystävineen olivat järjestäneet hyökkäyksen hänen asunnolleen. Hänen ajatuksissaan tytöt olivat lähtiessään mahdollisesti jättäneet asunnon etuoven auki ja vinkanneet asiasta ryöstäjille, ja juuri tämä uskomus levisi nopeasti hänen lähipiirissään luoden pohjaa myöhemmille kostotoimille.

Tuhopolttoyritys

Vain hieman myöhemmin saman kuun aikana huhtikuussa 2005 Mary-Ann Leneghanin ystävän kotiin kohdistuikin vakava tuhopolttoyritys, kun joku oli tahallaan yrittänyt sytyttää rakennuksen tuleen pyrkimyksenään mitä ilmeisimmin tappaa koko perhe. Vaikka suoraa yhteyttä Adrian Thomasiin ei tuolloin kyettykään vahvistamaan, tapaus kiristi entisestään paikallisten nuorisopiirien jo valmiiksi jännittynyttä ilmapiiriä.

Tapahtuman jälkeen Oxford Roadin ympärillä liikkuneiden nuorisopiirien toimintaa alkoivat ohjata yhä enemmän pelko uusista kostotoimista. Myös Mary-Ann itse oli pannut merkille kiristyneen tilanteen, ja kertoikin tädilleen Jennifer Hazletonille huhtikuun lopulla, mahdollisesti suututtaneensa erään henkilön. Tästäkin huolimatta arki jatkui ainakin toistaiseksi näennäisen normaaleissa merkeissä, kun Adrian Thomas oli samaan aikaan palannut takaisin Lontooseen suunnittelemaan vastatoimia ja tulevaa kostoaan.

6. toukokuuta 2005

Muutamia viikkoja myöhemmin – perjantaina 6. toukokuuta 2005 – Adrian Thomas palasi takaisin Readingiin viiden muun miehen seurassa, jotka hän oli koonnut mukaansa etelä-Lontoon rikospiireistä. Noin 70 km pituisen matkan ryhmä oli taittanut punaisella Nissan Almeralla, jonka yksi miehistä – 23-vuotias Llewellyn Adams – oli hankkinut vain muutamaa päivää aikaisemmin nimenomaisesti tätä tarkoitusta varten.

Päivän kuluessa kuudesta miehestä koostuva ryhmä vietti aikaansa pääosin Readingin länsiosissa, erityisesti huumeista tunnetun Oxford Roadin tuntumassa. Eräänlaisena ryhmänjohtajana toiminut Adrian oli houkutellut miehet mukaansa kostosuunnitelmansa toteuttamiseksi, sillä koko operaatio perustui hänen henkilökohtaiseen epäilyynsä Mary-Annin ja tämän ystävän syyllisyydestä kolme viikkoa aikaisemmin tapahtuneeseen väkivaltaiseen asuntomurtoon.

23-vuotiaan Llewellyn Adamsin ollessa vastuussa ryhmän kuljetuksesta ja ajoneuvon käytöstä, noin parikymppiset Michael Johnson, Indrit Krasniqi sekä veljekset Joshua ja Jamaile Morally muodostivat tiiviin ydinjoukon, jossa jokaisella oli omat tehtävänsä tulevien kostotoimien käytännön järjestelyissä. Jokaisen miehen tuodessa omalta osaltaan ryhmään lisävoimaa ja valmiutta fyysisiin suorituksiin, Adrian Thomas vastasi paitsi tapahtumien suunnasta myös ryhmän johtamisesta.

Illan edetessä miehet liikkuivat yhdessä Readingin kaduilla tarkkaillen erityisesti Adrian Thomasin nimeämiä tuttuja paikkoja, joissa tyttöjen tiedettiin usein oleskelevan. Määrätietoisen etsintänsä aikana he kulkivat autollaan alueelta toiselle ja useamman tunnin kiertelyn jälkeen heitä onnistikin viimein noin kello kymmenen aikaan illalla. Mary-Ann Leneghan ystävineen istuivat parkkipaikalle pysäköidyssä – kolmannen tytön omistamassa – Renault Clio henkilöautossa, jossa seurue oli viettänyt yhdessä iltaansa mm. kannabista poltellen.

Sieppaus

Yllättääkseen kohteensa Adrian komensi kuskina toimineen Llewellyn Adamsin pysäköimään auton noin parin sadan metrin päähän pubin parkkipaikalta Wickesin varaston tuntumaan Weldale Streetille. Viiden miehen ryhmän hiivittyä parkkipaikalle pysäköidyn Renault Clion luokse, he pakottivat Mary-Annen ja tämän 18-vuotiaan ystävän väkivalloin mukaansa, ja kuljetettuaan uhrinsa lyhyen matkan päässä odottavan pakoauton luokse, molemmat tytöt pakotettiin auton takakonttiin. Vaikka brutaali kaappaus olikin itsessään tapahtunut varsin nopeasti, kolmas tyttö oli onnistunut pakenemaan paikalta ennen kuin miehet olivat ehtineet kohdistaa toimensa häntä kohtaan.

Ajeltuaan ympäri kaupunkia muutamien tuntien ajan uhrit auton takakonttiin vangittuina, miehet päättivät kuljettaa tytöt Etelä-Readingin alueella sijaitsevaan Abbey House -hotelliin, vain 1,5 kilometrin päähän kaappauspaikalta. Järjestely perustui alun perinkin siihen, että Adrian Thomas tunsi hotellin entuudestaan ja tiesi majoittumisen onnistuvan käteisellä ilman tarpeettomia kysymyksiä. Saavuttuaan hotellille noin kello 01.00 aikaan yöllä, Adrian Thomas suuntasi hotellin vastaanottoon, jossa virkailija veloitti maksun ja luovutti miehelle huoneen numero 19.

Samaan aikaan Llewellyn Adams oli siirtänyt punaisen Nissan Almeran hotellin takapihalle, josta miehet saattoivat kuljettaa uhrinsa sisälle hotellihuoneeseen kenenkään huomaamatta. Ennalta suunnitellun järjestelyn avulla varmistettiin, että toiminta pysyi salassa paitsi vastaanottovirkailijalta myös hotellin muilta asiakkailta.

Pahoinpitely alkaa

Hotellihuoneessa molemmat tytöt joutuivat välittömästi silmittömän väkivallan uhreiksi, kun Adrian Thomas apureineen pahoinpitelivät ja kiduttivat uhrejaan tuntien ajan. Tarkoituksella pitkitetty väkivalta oli suunniteltu paitsi nöyryyttämään myös aiheuttamaan äärimmäistä psyykkistä ahdistusta ja kipua. Molemmat uhrit pakotettiin mm. polttamaan crack kokaiinia ja heroiinia, joiden yhteisvaikutus loi täydellisen ristiriidan, aiheuttaen uhreille paitsi fyysisen kyvyttömyyden puolustaa itseään myös hengitysvaikeuksia, sydämen rytmihäiriöitä sekä voimakasta pahoinvointia.

Seuraavien tuntien aikana molemmat tytöt raiskattiin vuorotellen, jonka lisäksi heidät pakotettiin suuseksiin hyökkääjien kanssa. Samalla heidän ihoaan poltettiin savukkeilla ja heidän päälleen kaadettiin kiehuvaa sokerivettä. Silmittömän hakkaamisen ja viiltelyn jatkuessa samanaikaisesti, yhä julmemmat teot seurasivat toisiaan ilman taukoja, sillä ryhmä halusi varmistaa uhriensa kyvyttömyyden puolustaa itseään tai paeta hotellihuoneesta.

Uhrit kuljetetaan puistoon

Aamuyön tunteina – viimeistään ennen klo 05.00 – molemmat tytöt talutettiin ulos hotellihuoneesta ja pakotettiin takaisin takapihalle pysäköidyn auton tavaratilaan. Tämän jälkeen ryhmä ajeli jälleen hetken pitkin Readingin katuja pohtien lopullista siirtoa, kunnes suuntasivat kaupungin suurimmalle julkiselle puistoalueelle Prospect Parkiin – noin 800 metrin päähän hotellista länteen. 50 hehtaarin viheralue tarjosi parhaimmillaan varsin hyvin suojaa, sillä vanhojen tammien metsittämät laajat alueet loivat paikoitellen katveita ulkopuolisten katseilta.

Puistoon saavuttuaan Adrian Thomasin johtama kuuden miehen joukko vei tytöt hieman syrjäisemmälle alueelle, jossa puut ja pensaat tarjosivat riittävästi suojaa ympäristöltä. Perillä molemmat tytöt pakotettiin vierekkäin maahan polvilleen ja heidän päidensä ylitse vedettiin – hotellihuoneesta varastetut – valkeat tyynyliinat. Heti tämän jälkeen Mary-Anneen kohdistettiin useita kymmeniä puukoniskuja stiletillä, iskujen keskittyessä pääosin kaulaan, rintoihin ja vatsaan.

18-vuotiaan ystävän kuunnellessa Mary-Anneen kohdistuvaa järkyttävää hyökkäystä aivan vierestä, hän nosti päänsä yli vedetyn tyynyliinan reunaa nähdäkseen mistä oli kyse. Havaittuaan miten yksi miehistä puukotti maahan kyyristynyttä uhriaan toistuvasti eripuolille kehoa, hän näki, miten Mary-Ann yritti vielä epätoivoisesti suojata itseään hyökkäykseltä.

Nostettuaan tyynyliinan tämän jälkeen kokonaan kasvoiltaan miehet kuitenkin huomasivat hänen toimensa. 22-vuotiaan Jamaile Morallyn erkaannuttua muusta joukosta hän painoi ilmapistoolista improvisoidun aseen naisen otsaa vasten, ja laukaistuaan aseensa Mary-Annen ystävä kaatui elottomana maahan, mies joukon poistuessa kiireesti paikalta.

Poliisi saapuu paikalle

Kotitekoinen luoti ei ollut kuitenkaan lävistänyt Mary-Annin ystävän kalloa täysin. Hengenvaarallisesta vammasta ja sitä seuranneesta runsaasta verenvuodosta huolimatta nainen olikin jäänyt kuin ihmeen kaupalla eloon ja menettänyt vain tajuntansa muutamien minuuttien ajaksi. Herättyään hän kertoi myöhemmin vierellään maassa makaavan Mary-Annen vielä hengittäneen heikosti. Kompuroituaan läheiselle Tilehurst Roadille työmatkalla ollut ohikulkija löysi tytön ja soitti hätäkeskukseen – poliisi saapui paikalle vain hetkeä myöhemmin ja löysi Mary-Ann Leneghanin ruumiin puistosta varhain aamulla kello 05.30. Ensihoitajien elvytysyrityksistä huolimatta mitään ei ollut enää tehtävissä, sillä 16-vuotias tyttö oli menehtynyt massiiviseen verenhukkaan jo 15 minuuttia ennen viranomaisten saapumista.

Poliisitutkinta

Poliisitutkinta käynnistyi käytännössä välittömästi sen jälkeen, kun viranomiset olivat saaneet sivullisen tekemän ilmoituksen Prospect Park -puiston läheisyydessä vakavasti loukkaantuneesta 18-vuotiaasta henkilöstä. Poliisin eristettyä alueen viranomaiset käynnistivät rikospaikkatutkinnan, jossa keskeiseksi muodostui sekä tapahtumapaikan dokumentointi että uhrien yön aikaisten liikkeiden rekonstruointi. Samanaikaisesti ainoan eloon jääneen uhrin kuljetuksen ja kiireellisen sairaanhoidon käynnistyessä poliisi alkoi hankkia tietoja viimeisistä havainnoista: keitä tilanteessa oli ollut mukana ja millä ajoneuvoilla alueella oli liikuttu.

Pian murhan jälkeen, 7. toukokuuta 2005, Jamaile Morally ilmoittautui itse Tootingin poliisiasemalla Lontoossa ja antautui viranomaisille. Lähdetietojen mukaan hän antoi kuulusteluissa tietoja myös muista rikoskokonaisuuteen osallistuneista tekijöistä. Ensimmäinen pidätys johtikin seuraavien päivien aikana lukuisiin jatkotoimiin, kun poliisi ryhtyi jäljittämään muita epäiltyjä kuulusteluissa saatujen tietojen perusteella.

Jo kaksi vuorokautta myöhemmin – maanantaina 9. toukokuuta 2005 – viranomaiset suorittivat useita etsintöjä keräten näyttöä henkilöpiiristä, jonka epäiltiin liittyvän henkirikokseen ja siihen kytkeytyviin väkivaltarikoksiin. Varhaisvaiheessa julkisuuteen annetun tiedon mukaan vakavasti loukkaantuneen 18-vuotiaan uhrin tila oli sairaalahoidossa saatu vakaaksi. Myös uhri itse oli kyennyt antamaan poliisille tietoja, joiden avulla tapahtumakulun ja tekijäketjun hahmottaminen oli nopeutunut merkittävästi. Eloonjääneen kertomus tapahtumienkulusta olikin tutkinnan kannalta varsin merkittävä seikka, sillä pelkän rikospaikka-aineiston lisäksi viranomaisilla oli nyt käytettävissään myös todistajanlausunto, jota voitiin peilata paitsi tekniseen näyttöön myös muihin havaintoihin sekä tapahtumien aikajärjestykseen.

Pidätykset

Pidätysten osalta Thames Valleyn poliisin toimet etenivät jo muutamissa päivissä uuteen vaiheeseen, kun viranomaisille vapaaehtoisesti ilmoittautunut Jamaile Morally oli luovuttanut poliisille tietoja muista tekijöistä. Tulevien päivien aikana poliisi suorittikin kerta toisensa perään uusia pidätyksiä, kunnes vain viisi päivää murhan jälkeen – perjantaina 13. toukokuuta 2005 – viranomaisten hallussa oli jo yhteensä kahdeksan henkilöä – päätekijä Adrian Thomas mukaan lukien. Pidätetyistä kahta henkilöä epäiltiin tapaukseen liittyen vähäisemmistä rikoksista kuten tekijöiden piilottelusta sekä todisteiden hävittämisestä sekä kielletyn aseen hallussapidosta.

Julkisuuteen kerrottujen tietojen mukaan poliisi käsitteli tapausta jo varhaisessa vaiheessa usean rikosnimikkeen kokonaisuutena, jossa yhdistyivät vapaudenriisto, seksuaalirikokset sekä henkirikos ja sen yritys. Samassa yhteydessä poliisi vahvisti tutkivansa yhteyksiä myös aiemmin tapahtuneeseen tuhopolttoon, koska tapaus saattoi selittää motiivipuolen lisäksi miksi uhriin ja tämän lähipiiriin oli kohdistunutta painostusta jo ennen rikosyötä.

Eloonjääneen kotiutus ja suojelu

Kesäkuun alkuun 2005 mennessä poliisin tutkintaa oli leimannut myös eloonjääneen 18-vuotiaan naisen terveyden suojaaminen. Mary-Ann Leneghanin vakavasti loukkaantunut ystävä oli nimittäin ollut sairaalahoidossa poliisin ympärivuorokautisessa vartioinnissa, viitaten siihen, että naiseen saattoi kohdistua kohonnut uhka ja hänen turvallisuutensa edellytti näin ollen poikkeuksellisia suojelutoimia.

Naisen kotiuduttua sairaalasta kesäkuun 2005 aikana, hänen terveytensä suojaamiseen liittyvää tietoa ei mainita ainakaan julkisissa lähteissä. Avaintodistajan roolissa on kuitenkin mahdollista, että turvallisuustoimenpiteet jatkuivat ainakin tutkintavankeuden ja tulevan oikeudenkäynnin ajan. Koska henkilöllisyys on pysynyt suojattuna vielä tähän päivään asti, viranomaisten voidaan perustellusti arvioida pitäneen häneen kohdistuvaa uhkaa vähintäänkin mahdollisena ja siten myös anonymiteetin turvaamista tarpeellisena toimenpiteenä.

Mary-Ann Leneghanin hautajaiset

Heinäkuussa 2005 – noin kaksi kuukautta järkyttävien tapahtumien jälkeen – Mary-Ann Leneghanin viimeinen matka saatettiin päätökseen, kun hänen hautajaisensa järjestettiin 22. heinäkuuta Christ Churchin anglikaanisessa kirkossa Etelä-Readingissa. Seremoniaan osallistui jopa 800 henkilöä, jotka täyttivät kirkon ääriään myöten. Mukana oli perheenjäsenten, ystävien ja Prospect Collegen opiskelijoiden lisäksi myös lukuisia tuntemattomia, jotka halusivat osoittaa kunnioitustaan 16-vuotiaan tytön muistolle. Kadut kirkkorakennuksen ympärillä täyttyivät niin ikään sadoista ihmisistä, jotka seurasivat tapahtumaa ulkopuolelta.

Perhe julkaisi hautajaisten jälkeen kiitosviestin, jossa he kuvailivat osallistujien tukea ja myötätuntoa ylitsevuotavaksi. Kirjoituksessaan he totesivat miten suru ja järkytys olivat tämän ansiosta hieman lieventyneet, ja korostivat, että paras muistomerkki Mary-Ann Leneghanille oli juuri tuo tilaisuus, jossa rakkautta ja tukea osoitettiin runsaasti paitsi perheelle myös ystäville.

Oikeudenkäynti

Oikeudenkäynti alkoi Readingin kruununoikeudessa 13. tammikuuta 2006 – noin kahdeksan kuukautta Mary-Ann Leneghanin murhan jälkeen. Syyttäjä Richard Latham esitti valamiehistölle, miten tapahtumat olivat hänen mukaansa edenneet sieppauksesta hotellille ja edelleen Prospect Park -puistoon päättyneeseen puukotukseen. Esityksessään syyttäjä korosti, ettei kyse ollut vain yksittäisestä, hetkessä syttyneestä väkivallanteosta, vaan useiden tuntien mittaisesta rikoskokonaisuudesta, jossa uhreja oli painostettu sekä fyysisesti että henkisesti. Uhreille oli toisteltu, miten he tulisivat pian kuolemaan, samalla kun molempiin oli kohdistettu seksuaalista ja fyysistä väkivaltaa. Syyttäjä kuvasi miten tekijät olivat pyrkineet minimoimaan kiinnijäämisriskin käytännön järjestelyillä, kuten suojaamalla majoitustilan lattiaa pyyhkeillä, jotta verijälkiä ei jäisi pintoihin ulkopuolisten löydettäväksi.

Patologin lausunto

Syyttäjän esittäessä valamiehistölle tapaukseen liittyvän oikeuslääketieteellisen näytön, todistajaksi kutsuttiin ruumiinavauksen suorittanut patologi, Vesna Djurovic. 2. helmikuuta 2006 antamassaan lausunnossa patologi esitti ruumiinavauksessa paljastuneet keskeisimmät havainnot ja niiden merkityksen tapahtumainkulun arvioinnissa. Hänen mukaansa Mary-Ann Leneghanin kehossa oli useita toisistaan poikkeavia vammaryhmiä, jotka viittasivat paitsi pitkäkestoiseen väkivaltaan myös lopulliseen, hengen riistäneeseen teräasevammaan. Lausunnossaan hän esitti, miten osa vammoista sopi ajallisesti ja luonteeltaan majoitustilassa suoritettuun pahoinpitelyyn ja kidutukseen, kun taas osa vammoista liittyi nimenomaisesti puistossa tapahtuneeseen puukotukseen.

Majoitustilaan liittyvien löydösten osalta patologi totesi Mary-Ann Leneghaniin suunnatun toistuvaa – emättimeen ja suuhun kohdistuvaa – seksuaaliväkivaltaa. Kyse oli hänen mukaansa ollut nimenomaisesti ryhmäluonteisesta, useita kertoja toistuneista teoista. Löydökset osoittivat, että uhria oli myös pahoinpidelty ja lyöty – hänen ihoaan oli poltettu savukkeilla ja viilletty veitsellä lähinnä kidutustarkoituksessa.

Patologi Vesna Djurovic kuvasi todistuksessaan myös vakavia, kiehuvalla sokerivedellä aiheutettuja palovammoja. Hänen mukaansa sokerin lisääminen veteen lisäsi liuoksen viskositeettia ja tarttuvuutta, minkä seurauksena neste kiinnittyi ihoon tehokkaammin ja vaikutusaika piteni. Tämän seurauksena lämpövaikutus kohdistui kudoksiin pidempään ja intensiivisemmin, syventäen vaurioita ja lisäten uhrin kärsimystä.

Patologi Vesna Djurovic siirtyi tämän jälkeen kuvaamaan puistossa syntyneitä teräasevammoja. Hänen mukaansa Mary-Ann Leneghanin kehosta oli todettu yhteensä 40 puukotushaavaa, jotka painottuivat kaulan, rintakehän, rintojen sekä vatsan alueelle. Vammat hän kävi läpi yksityiskohtaisesti havainnollistaen niitä diojen ja kehokartan avulla, ja totesi kokonaiskuvan sisältävän useita pieniä pisto- ja lävistyshaavoja sekä naarmumaisia vammoja eri puolilla kehoa.

Patologi kiinnitti huomiota myös siihen, että osa teräasevammoista oli ollut luonteeltaan pinnallisia ja rajoittunut pääosin pehmytkudoksiin. Hänen arvionsa mukaan useiden vammojen laatu ja jakautuminen viittasivatkin siihen, ettei kaikkien iskujen ensisijaisena tavoitteena ollut välittömän kuoleman aiheuttaminen, vaan teossa oli havaittavissa selkeästi myös kidutuksellisia piirteitä.

Kaulan alueen vammojen osalta patologi eritteli keskeisimmän, kuolemaan johtaneen löydöksen, kuvaten viiltomaisen, noin 8 cm syvyisen haavan ulottuneen leukaluun alapuolelta kohti niskaa vaurioittaen samalla suurta verisuonta. Hänen mukaansa kyseinen vamma oli ollut kuolettava ja että kuolema itsessään oli aiheutunut nimenomaan massiivisesta verenvuodosta. Tämän lisäksi hän kuvasi erikseen toisen, kaulan oikealla puolella sijainneen noin 5 cm syvyisen haavan sekä kaulan etuosan viillot, joista osa oli osittain yhtyviä ja joihin liittyi myös sisäisiä, toisiinsa kytkeytyviä vaurioita.

Rintakehän vammojen osalta patologi Vesna Djurovic toi esiin yhden noin 7 cm syvyisen rintaan kohdistuneen pistohaavan, joka oli lävistänyt vasemman keuhkon ja aiheuttanut sen romahtamisen. Hän kuitenkin korosti, että vaikka kyse oli ollut vakavasta sisäelinvammasta, oikeuslääketieteellisesti ensisijainen kuolinsyy oli kaulan suuriin verisuoniin kohdistunut kuolettava vamma ja siitä seurannut massiivinen verenvuoto. Uhrin kämmenissä oli todettu puolustusvammoihin sopivia löydöksiä viitaten siihen, että Mary-Ann Leneghan oli yrittänyt torjua iskuja tai tarttua teräaseeseen.

Jo aiemmin esittämäänsä kokonaisuuteen liittyen patologi kuvasi myös ruumiin löytymiseen liittyviä olosuhteita: Mary-Ann Leneghan oli ollut löydettäessä selällään, kädet vartalon sivuilla, ja hänen päänsä alla oli ollut valkoinen tyynyliina. Ajallisen arvionsa osalta patologi totesi kuoleman tapahtuneen jo ennen löytämistä ja että Mary-Ann Leneghan oli todennäköisesti menehtynyt noin 15 minuuttia ennen kuin poliisi oli löytänyt hänet puistosta noin kello 05.30.

Mary-Ann Leneghanin ystävän vammat

Patologin todistus täydensi kokonaiskuvaa myös toisen uhrin vammoista siltä osin kuin julkinen näyttö sen mahdollisti. Myös 18-vuotiaaseen uhriin oli kohdistettu majoitustilassa samankaltaista väkivaltaa: toistuvia raiskauksia, veitsellä viiltelyä ja kuuman sokeriveden aiheuttamia palovammoja, minkä lisäksi osa hänen hiuksistaan oli leikattu tai ajeltu pois kokonaan.

Puistossa Mary-Ann Leneghanin 18-vuotiasta ystävää oli ammuttu päähän ilmapistoolista muokatulla aseella pian sen jälkeen, kun miehet olivat huomanneet uhrin riisuneen tämän päätä peittäneen tyynyliinan. Oikeudessa selvisi, että ase oli laukaistu suoraan uhrin otsaa vasten, jonka jälkeen kotitekoinen, osittain kallon lävistänyt luoti oli hajonnut sirpaleiksi. Vaikka luodin heikko laatu ja improvisoitu ase eivät olleetkaan tuottaneet tarpeeksi voimaa läpäistäkseen kalloa, ne olivat aiheuttaneet hengenvaarallisen vamman, josta uhri oli selvinnyt hengissä vastoin todennäköisyyksiä. Uhri olikin onnekseen menettänyt vain hetkeksi tajuntansa, ja herättyään onnistunut pakenemaan Tilehurst Roadille, missä ohikulkija oli ilmoittanut tapauksesta hätäkeskukseen.

Syyttäjän linja

Kun Mary-Ann Leneghanin kuolemaa koskenut oikeuslääketieteellinen osuus oli saatu päätökseen, syyttäjän esittämä todistelu eteni kronologisesti rikoskokonaisuuden rakenteen mukaisesti sen mukaan, miten vastaajien teot kytkeytyivät toisiinsa. Syyttäjän teorian mukaan tapahtumaketju muodosti yhtenäisen kokonaisuuden, ja tarkoituksena oli osoittaa, miten ryhmä oli hallinnut tilannetta ja toteuttanut teot tavalla, joka täytti useiden rikosten tunnusmerkistöt. Osana näyttöä esitettiin myös motiiviperustelu, jonka mukaan teot liittyivät kostoon huhtikuussa 2005 tapahtuneesta ryöstöstä.

Puolustuksen linja

Puolustuksen yleislinja sen sijaan rakentui pääosin syytteiden täydellisen kiistämisen ja vastuun rajaamisen varaan. Michael Johnson mm. myönsi oikeudenkäynnissä syyllistyneensä murhan lisäksi kahteen muuhun pääsyytekohtaan, mutta kiisti edelleen raiskaukset ja osan pahoinpitelyä koskevista syytteistä. Muut viisi vastaajaa sen sijaan kiistivät syytteet selvästi laajemmin – ainoastaan kidnappauksen osalta Joshua Morally myönsi syyllistyneensä tekoihin. Puolustuksen kannalta keskeistä olikin eriyttää vastaajien vastuu siten, ettei pelkkä läsnäolo heidän mukaansa merkinnyt automaattisesti osallisuutta tekoihin eikä erityisesti sitä, että kyseisellä henkilöllä olisi ollut ylipäätään murhatarkoitus.

Loppulausunnot

Maaliskuussa 2006 käsittelyn edettyä loppulausuntoihin oikeus painotti valamiehistölle näytön systemaattisen ja vastaajakohtaisen arvioinnin merkitystä. Tuomari David Penry-Davey ohjeisti 8. maaliskuuta 2006, että kunkin vastaajan rikosoikeudellinen vastuu oli ratkaistava erikseen kunkin syytekohdan osalta ja että arvioinnin tuli perustua yksinomaan asiassa esitettyyn näyttöön ilman tunteisiin pohjautuvia johtopäätöksiä. Samalla hän teki olennaisen oikeudellisen rajauksen: pelkkä läsnäolo tapahtumapaikalla ei sellaisenaan riittänyt syyllisyyden toteamiseen, mutta toisaalta syyllisyys ei edellyttänyt, että vastaaja olisi henkilökohtaisesti toteuttanut jokaisen syytteessä kuvatun teon. Tämä lisäsikin puolustuksen tarvetta osoittaa, että heidän päämiehensä osuus oli oikeudellisesti arvioituna jäänyt tapahtumakokonaisuuden kannalta vähäiseksi tai jopa olemattomaksi.

Tuomiot

Noin kaksi kuukautta kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen – 28. huhtikuuta 2006 – Readingin kruununoikeudessa siirryttiin rangaistusten määräämiseen, kun valamiehistö oli katsonut kaikki kuusi vastaajaa syyllisiksi syytteessä kuvattuun rikoskokonaisuuteen. Tuomari David Penry-Davey totesi rangaistuksia määrätessään, että kyse oli ollut poikkeuksellisen vakavasta ja järjestelmällisestä rikoskokonaisuudesta, jossa 16-vuotias Mary-Ann Leneghan oli joutunut “brutaalin ja armottoman teloituksen” kohteeksi. Tuomari luonnehti samalla tapahtumasarjaa tavalla, jossa korostuivat vapaudenriiston aikana käytetty tarpeeton väkivalta ja uhrin nöyryyttäminen, minkä vuoksi teon moitittavuus ei hänen arvionsa mukaan rajoittunut yksittäiseen henkirikokseen, vaan koko tuntikausia jatkuneeseen tapahtumakulkuun.

Oikeus tuomitsikin kaikki kuusi syytettyä rikoksistaan elinkautisiin vankeusrangaistuksiin. Samalla tuomari vahvisti kullekin tuomiolle vähimmäisajan, jonka täyttymisen jälkeen heidän vapauttamistaan voitaisiin ylipäätään harkita: Adrian Thomasille ja Michael Johnsonille määrättiin 27 vuoden vähimmäisaika, lopuille neljälle syytetylle 23 vuotta. Vähimmäisaikojen eroilla eroteltiin lähinnä päävastuullisten rooli muusta osallisuudesta.

Rangaistusten yhteydessä tuomari kiinnitti huomiota myös vastaajan ulkomaalaisasemaan liittyviin seuraamuskysymyksiin ja suositti, että Indrit Krasniqi poistettaisiin maasta mahdollisen vapautumisen jälkeen. Tämä yksityiskohta alkoi elää omana sivujuonteenaan julkisessa keskustelussa, koska se kytkeytyi laajempaan poliittis-oikeudelliseen kiistaan ulkomaalaistaustaisten rikoksentekijöiden karkottamisesta ja viranomaistoimivallan käyttämisestä.

Jälkipyykki ja julkinen kritiikki

Tuomionjulkistuksen jälkeinen julkinen keskustelu kohdistui myös siihen, miten tekijäjoukko oli ylipäätään päätynyt tilanteeseen, jossa näin vakava rikoskokonaisuus oli voinut toteutua. Useissa uutisoinneissa korostui nimittäin se, että useampi tuomituista oli ollut tekohetkellä viranomaisvalvonnan piirissä. Tuomion julkistamisen jälkeen rangaistusten perusteluissa korostettu teon poikkeuksellinen raakuus kohdisti julkisen keskustelun myös viranomaisvalvonnan riittävyyteen ja nosti esiin kysymyksen siitä, miksi riskiprofiililtaan vakavina pidetyt henkilöt olivat ylipäätään olleet vapaalla jalalla.

Valitukset hylätään – elinkautiset jäävät voimaan

Oikeudenkäynnin jälkeen asia siirtyi muutoksenhakuvaiheeseen, kun osa tuomituista saattoi ratkaisun hovioikeuden tutkittavaksi; 15. kesäkuuta 2006 uutisoitiin, että neljä tuomittua oli hakenut muutosta joko syyksi lukemiseen tai rangaistuksen määräämiseen. Valitukset jakautuivat siten kahteen päälinjaan: osa kohdisti moitteensa itse syyksi lukemisen perusteisiin, osa taas seuraamuksen mittaamiseen ja vähimmäisaikojen pituuteen.

Hovioikeuskäsittelyssä keskeiseksi arviointikysymykseksi muodostui, sisältyikö käräjäoikeuden ratkaisuun sellaisia oikeudellisia tai menettelyllisiä virheitä, jotka olisivat antaneet aihetta tuomion tai rangaistuksen muuttamiseen. Julkisesti saatavilla olevista uutisraporteista ei kuitenkaan käy tarkasti ilmi, millaisiin yksittäisiin perusteisiin valitukset nojasivat. Loppuvuonna 2007 hovioikeus antoi ratkaisunsa, kun 11. joulukuuta 2007 uutisoitiin, miten kolmen tuomarin kokoonpano oli hylännyt Indrit Krasniqin valituksen samassa yhteydessä kolmen muun tuomitun valitusten kanssa. Ratkaisu merkitsi, etteivät valitukset johtaneet muutoksiin asiassa annettuun lopputulokseen, vaan alkuperäiset elinkautiset vankeusrangaistukset ja niihin liitetyt vähimmäisajat jäivät voimaan sellaisinaan.