1991 syntyneellä Lee Irvingillä oli todettu jo varhaislapsuudessa merkittävä oppimiseen ja kommunikaatioon liittyvä toimintarajoite, minkä seurauksena hänen arkeensa oli rakentunut alusta lähtien vahva tuen tarve ja riippuvuus turvallisista aikuisista. Myöhemmissä arvioissa hänen älyllisen toimintakykynsä kuvattiin jääneen selvästi ikätasoaan heikommaksi, selittäen miksi nuorella pojalla oli ollut vaikeuksia hahmottaa sosiaalisia tilanteita ja ennakoida toisten tarkoitusperiä.
Vuonna 1995 neljävuotias Lee siirtyi Percy Hedley Schoolin tarjoaman kokonaisvaltaisen tuen piiriin, jossa hänen polkunsa eteni tulevien vuosien aikana varhaiskasvatuksesta aina koulunkäyntiin. Perheen sisällä erityisesti äiti ja täti muodostivat hänen arjessaan keskeisimmän turvaverkon, minkä lisäksi koulu tarjosi pojalle poikkeuksellisen suojaavan ja jäsennellyn kasvuympäristön. Haavoittuvuuksien tunnistaminen ja tarvittavan tuen järjestäminen olivatkin osoittautuneet pojan hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeiksi: mitä ennakoitavampi ympäristö oli, sitä paremmin Lee’n oli mahdollista toimia ja tulla ymmärretyksi.
Vaikka koulun tarjoama rakenne olikin vähentänyt monia arkeen liittyviä riskejä, Lee’n sosiaalinen asema oli jäänyt hauraaksi jatkuvan kiusaamisen vuoksi. Nuori poika oli lisäksi ollut erityisen altis ulkopuoliselle vaikutukselle etenkin tilanteissa, joissa hyväksynnän saaminen ja joukkoon kuuluminen olivat nousseet hänelle oman etunsa arviointia tärkeämmiksi. Tämä varhain ilmennyt piirre oli heijastunut hänen valintoihinsa jo kouluiässä, jolloin Lee saattoi myötäillä muita ja sietää epäasiallista kohtelua torjutuksi tulemisen pelossa. Tämän seurauksena hän oli ajautunut toistuvasti tilanteisiin, joissa muut pystyivät ohjaamaan häntä omien intressiensä mukaisesti – ei siksi, että Lee olisi ollut välinpitämätön riskeistä, vaan siksi, ettei hänellä ollut edellytyksiä tunnistaa niitä samalla tavoin kuin hänen ikätovereillaan keskimäärin.
Toistuvat katoamiset ja huoli-ilmoitukset
Vuosien 2008–2013 aikana Lee Irvingin elämässä korostui toistuvien poissaolojen ja hyvinvointihuolten jatkumo, joka alkoi viranomaisjärjestelmässä näyttäytyä vähitellen rutiininomaisena ilmiönä. Tänä aikana Northumbrian poliisille tehtiin Lee Irvingistä yhteensä jopa 13 katoamiseen tai hänen hyvinvointiinsa liittyvää ilmoitusta. Lähteiden mukaan poliisi oli luokitellut tapaukset riskitasoltaan keskisuuriksi, ja kaikkia ilmoituksia oli yhdistänyt toistuva ydinhavainto: pelko siitä, ettei poika kykenisi suojelemaan itseään tai arvioimaan ympärillään olevien ihmisten todellisia tarkoitusperiä.
Ajanjakson aikana tehdyt viralliset kirjaukset osoittivat, että pienetkin poikkeamat Lee Irvingille järjestetyssä tuessa saattoivat olennaisesti lisätä hänen riskiään joutua turvattomiin tilanteisiin. Esimerkiksi toukokuussa 2010 tehty safeguarding-ilmoitus johti strategiapalaveriin, jossa päätettiin riskinarvioinnin sekä hänen toimintakykyään koskevien selvitysten päivittämisestä. Kirjauksissa korostui, miten Lee Irvingin turvallisuus oli pitkälti riippuvainen siitä, toteutuiko hänelle suunniteltu tuki johdonmukaisesti.
Vuoden 2013 loppupuolella huoli alkoi näkyä aiempaa selvemmin myös kotipiirin kuormittumisena, kun 9. lokakuuta 2013 tehdyssä safeguarding-ilmoituksessa mainittiin kertomus Lee Irvingin äitiin kohdistuneesta pahoinpitelystä. Hoivan ja tuen tarvetta koskevan arvioinnin myötä kävikin entistä selvemmäksi, etteivät Lee’tä koskevat riskit rajoittuneet yksinomaan katoamisiin, vaan ulottuivat myös hänen lähisuhteisiinsa ja kotiympäristön vakauteen.
Rikollisuus ja lisääntynyt hyväksikäytön riski
Vuosien 2011–2014 välinen aika merkitsi Lee Irvingin kohdalla käännettä, jossa aiemmin toistuneisiin poissaoloihin ja hyvinvointihuoliin alkoi yhä selvemmin kietoutua myös rikosoikeudellisia seuraamuksia. Tämän myötä Lee Irving näyttäytyi samanaikaisesti sekä suojelutoimien tarpeessa olevana haavoittuvana henkilönä että nuorena aikuisena, joka joutui toistuvasti tekemisiin poliisin ja rikosseuraamusjärjestelmän kanssa. Kyseisenä ajanjaksona hänen pidätystensä määrä kasvoi merkittäväksi, ja kiinniotot liittyivät muun muassa päihteiden käyttöön, häiriökäyttäytymiseen, varkauksiin ja erilaisiin väkivaltaisiin tilanteisiin.
Rikosepäilyjen ja kiinniottojen lisääntyessä Lee Irvingin asema itsenäisenä päätöksentekijänä alkoi näyttäytyä aiempaa ristiriitaisempana, kun hänen oma-aloitteisten valintojensa katsottiin usein merkitsevän myös vastuuta. Samalla hänen rajalliset valmiutensa arvioida toisten ihmisten tarkoitusperiä altistivat hänet tilanteille, joissa niin sanottu oma valinta oli tosiasiassa syntynyt painostuksen, hyväksynnän tarpeen tai manipuloinnin seurauksena.
Joulukuussa 2012 Lee Irving tuomittiin Newcastlen kruununoikeudessa yhdeksän kuukauden vankeusrangaistukseen uusista rikoksista. Keskeistä tapauksessa olikin se, että Lee Irvingiä kohdeltiin tässä vaiheessa nimenomaisesti aikuisena tekijänä, minkä seurauksena hänen hyväksikäyttöön liittyvät riskinsä jäivät rikosepäilyn taustalle, eikä hänen suojelun ja tuen tarvettaan välttämättä arvioitu riittävän perusteellisesti.
Studdon Walk
Vuoden 2014 aikana 23 vuotta täyttäneen Lee Irvingin arki alkoi painottua yhä enemmän Kentonin alueelle osoitteeseen 33 Studdon Walk. Aluksi satunnaiset vierailut olivat vähitellen vakiinnuttaneet hänet puolipysyväksi asukkaaksi, kun vuodesta 2014 alkaen Lee oli rakentanut “ystävyyssuhdetta” 27-vuotiaan James Wheatleyn kanssa ja alkanut yöpyä tämän luona yhä useammin. Raporttien mukaan paikan vetovoima perustui ennen kaikkea alkoholiin ja huumeisiin, joiden vuoksi Lee palasi omasta tahdostaan kerta toisensa jälkeen samaan ympäristöön.
Studdon Walkilla sijaitseva asunto oli vuokrattu James Wheatleyn äidille Julie Millsille. Asunnossa asuivat heidän lisäkseen myös James Wheatleyn 20-vuotias kumppani Nicole Lawrence sekä 32-vuotias ystävä Barry Imray. Ilmapiiriä hallitsi Jamesin arvaamaton ja määräävä toimintatapa, jonka lisäksi mies oli väkivaltaisen taustansa takia jo entuudestaan tuttu myös Northumbrian poliisille. Myös muiden asunnossa oleskelleiden menneisyyttä väritti vähintäänkin jonkinlainen rikollinen toiminta.
Taloudellinen hyväksikäyttö alkaa
Lee Irvingin taloudellisen tilanteen on arveltu näytelleen merkittävää roolia juuri Studdon Walkin vuokra-asuntoon kytkeytyneessä kehityksessä. Suoriin maksuihin perustuvaa tukirahaa oli maksettu jo vuosien ajan Lee Irvingille itselleen, kun perheen keskeinen rooli hänen etuuksiensa ja raha-asioiden hoitamisessa oli muuttunut linjassa nuoren miehen itsenäisyyden tukemisen kanssa. Tämä muutos oli samalla avannut käytännöllisen väylän kontrollille ja taloudelliselle hyväksikäytölle, kun James Wheatley oli havainnut tilanteen ja ryhtynyt estoitta käyttämään rahoja omiin tarkoituksiinsa.
Huoli-ilmoitukset
Loppuvuonna 2014 Lee Irvingin perheen huoli kohdistui yhä tiiviimmin Studdon Walkin asunnon tapahtumiin. 19. marraskuuta 2014 NHS:n alueellisen terveydenhuollon toimijan kautta kirjattiin kolmannen osapuolen huoli, jossa Lee Irvingin äiti nosti esiin epäilyn mahdollisesta taloudellisesta hyväksikäytöstä. Hyvinvointikäyntiin johtanut ilmoitus toteutettiin yhteistyössä aikuissosiaalityön ja Northumbrian poliisin toimesta, ja tuon käynnin yhteydessä Lee Irvingin nimetty sosiaalityöntekijä sopi tapaavansa hänet seuraavana päivänä kahvilassa kaupungin keskustassa.
Tapaamisessa Lee Irving ilmaisi halunsa jäädä Studdon Walkin asuntoon ja kertoi sosiaalityöntekijälle myös viihtyvänsä siellä. Tämä yksittäinen keskustelu kiteyttikin käytännössä jälleen tunnetun ristiriidan, joka toistui hänen asioissaan kerta toisensa jälkeen: Lee Irving saattoi sanallisesti ilmaista oman tahtonsa, mutta hänen kykynsä hahmottaa asiaan liittyviä riskejä jäi ammattilaisten arvioitavaksi ilman välittömiä keinoja muuttaa tilannetta hänen oman suostumuksensa vastaisesti.
Huoli Leen toiminnasta ei tosin jäänyt vain tähän yhteen ilmoitukseen. 2. joulukuuta 2014 kirjattiin uusi kolmannen osapuolen huoli, jossa hänen äitinsä kertoi jälleen poikansa asuinpaikkaa koskevista uusista ongelmista. Ilmoituksen mukaan Lee Irving vaikutti paitsi huonokuntoiselta, hän kulki ilman omia vaatteitaan tai jalkineitaan. Vaikka asia ei tällä kertaa edennytkään muodollisena safeguarding-menettelynä, aikuissosiaalityö järjesti perheen kanssa tapaamisen huolen läpikäymiseksi. Suunnitelmiin kuului myös erillinen tapaaminen Lee Irvingin kanssa, mutta tilanne ehti muuttua ennen jatkotoimia, kun Lee oli tuohon mennessä palannut jälleen hetkellisesti takaisin äitinsä luokse asumaan.
Pysyvä muutto takaisin Studdon Walkille
Talven 2014–2015 jälkeen Lee Irving palasi kuitenkin jälleen vähitellen takaisin Studdon Walkin asuntoon vakiinnuttaen paikan viikkojen kuluessa lopulta pysyväksi asuinpaikakseen. Seura ja päihteisiin liittyvä “arjen helppous” olivat toimineet jo pitkään eräänlaisena vetovoimatekijänä, jonka seurauksena Leen irtautuminen ympäristöstä oli vaikeutunut entisestään. Järjestelyn myötä James Wheatleyn kontrolli ja hyväksikäyttö saattoivatkin kasvaa täysin rajoituksetta ilman pelkoa ulkopuolisten väliintulosta.
Päätöksentekokykyä koskeva arviointi
Maaliskuussa 2015 alueellinen erikoissairaanhoidon toimija ja aikuissosiaalityö tekivät Lee Irvingistä yhteisen – päätöksentekokykyä koskevan lain (Mental Capacity Act) mukaisen – arvioinnin, jossa läsnä olivat myös perheenjäsenet. Arvioinnin poikkeuksellisen hälyttävässä johtopäätöksessä Lee Irvingillä ei katsottu olleen päätöksentekokykyä tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden varassa hän olisi pysynyt turvassa ilman ulkopuolista tukea. Kirjaus muodostikin virallisen, “paperille jääneen” varoitusmerkin siitä, että riskit eivät olleet hallittavissa pelkällä ohjauksella tai satunnaisilla tapaamisilla, jos hän eli vailla rakenteellista tukea.
Arvioinnin jälkeen huomio kohdistui tuetun asumisen vaihtoehtoihin, joiden avulla Lee Irving olisi voinut elää aiempaa itsenäisemmin – tarvittaessa kuitenkin henkilökunnan tukemana. Valmistelun pitkittyessä kuukausien mittaiseksi Lee Irvingiin kohdistunut kontrolli ja hyväksikäyttö kuitenkin syvenivät entisestään. Samanaikaisesti häntä oli vaikea tavoittaa ja huomattava osa sovituista tapaamisista jäikin väliin, minkä seurauksena viranomaisten mahdollisuudet tarjota tukea jäivät käytännössä lähes olemattomiksi.
Safeguarding Adults Review’n mukaan viimeinen onnistunut viranomaiskontakti toteutui 13. huhtikuuta 2015, mutta avoimissa lähteissä yhteydenoton tarkempaa luonnetta ei ole täsmennetty. Toistuvista tavoitteluista huolimatta Lee Irving oli käytännössä jo irtautunut tuen piiristä ja palannut niiden henkilöiden vaikutuspiiriin, joista perhe ja osa viranomaisista olivat jo aiemmin varoittaneet. Tuleva ajanjakso muodostuikin ratkaisevaksi, sillä tunnistetun riskin vakavuudesta huolimatta Lee Irving jäi viranomaisten tosiasiallisen avun ulkopuolelle samalla, kun hänen riippuvuutensa ja alttiutensa hyväksikäytölle jatkuivat.
Pahoinpitelyt ja kuolema
28. toukokuuta 2015 alkanut kymmenen päivää jatkunut eskalaatio muodostui Lee Irvingin kannalta kohtalokkaaksi. Julkisuudessa olleiden viranomais- ja uutistietojen perusteella häneen kohdistunut vakava väkivalta kärjistyi pääosin kahdessa erillisessä pahoinpitelyjaksossa, joista ensimmäinen ajoittui torstaille 28. toukokuuta 2015 ja toinen perjantaille 5. kesäkuuta 2015. Näiden jaksojen välisenä aikana hänen tilansa ei lähteiden mukaan enää palautunut ennalleen, vaan kokonaiskuva viittasi siihen, että pahoinpitelyn seuraukset jäivät pysyviksi ja hänen vointinsa heikkeni asteittain.
Yksittäisen purkauksen sijaan väkivalta näyttäytyikin myös fyysisenä alistamisena, jossa Lee Irvingiin kohdistettiin toistuvia lyöntejä, potkuja ja tallomista. Kyse oli nimenomaan laaja-alaisia tylpän voiman vammoja aiheuttaneesta väkivallasta: iskuja kohdistettiin eri puolille kehoa, minkä seurauksena vammat kumuloituivat ja hänen yleiskuntonsa romahti. Ylävartalon alueen vammat olivat erityisen merkittäviä, sillä juuri rintakehän laaja-alaiset vauriot heikensivät hengitystä, lisäsivät kipua ja vaikeuttivat liikkumista. Kiireellisestä avuntarpeesta huolimatta Lee Irvingiä pidettiin asunnossa vankina, eikä häntä koskaan toimitettu sairaalaan.
Lee Irvingille syötettiin kyseisellä ajanjaksolla myös useita lääkkeitä, joiden tarkoitus oli pitää uhri päihtyneenä ja sekavana. Tarkoituksenmukainen sedaatio heikensi paitsi hänen toimintakykyään, myös hidasti reagointia ja esti avun hakemisen. Käytetyt lääkkeet koostuivat lähteiden mukaan mm. morfiinista, diatsepaamista sekä buprenorfiinista, jota käytetään erityisesti kipu- ja riippuvuushoidossa.
Tapahtumien kulussa korostui erityisesti se, miten tilanne saattoi jatkua ulkopuolisen avun ulottumattomissa. Kyseisen ajanjakson aikana poliisin tiedetään nimittäin käyneen asunnolla ainakin kerran toisen asian vuoksi, jonka aikana Lee Irving oli pidetty poissa viranomaisten näkyviltä. Viranomaiskäynti muodostuikin tämän vuoksi yhdeksi tapahtumakulun keskeisistä rinnakkaisista hetkistä, kun poliisi oli käynyt Studdon Walkin asunnolla, ja poistunut saamatta tietoa Lee Irvingin todellisesta tilanteesta.
5. kesäkuuta 2015 tapahtuneen toisen vakavan pahoinpitelyn jälkeen Lee Irvingin tila heikkeni ratkaisevasti. Arvioiden mukaan hän menehtyi kesäkuun 5. ja 6. päivän välisenä aikana hengitysvajaukseen – laaja-alaisen vammakokonaisuuden seurauksena. Toistuva ja voimakas väkivalta oli aiheuttanut hänelle vakavia vammoja, joiden seurauksena hänen hengityksensä ja yleiskuntonsa heikkenivät olennaisesti. Hoidon puuttuminen johti lopulta siihen, ettei hänen elimistönsä enää kyennyt selviytymään vammojen seurauksista.
Ruumiin hävittäminen
6. kesäkuuta 2015 varhain aamulla Lee Irvingin ruumis oli siirretty pois asunnosta ja jätetty Fawdonin alueelle, lähelle A1-päätietä kulkevaa polkua ja ruohopengertä. Barry Imray oli kuljettanut ruumiin kyseiselle alueelle lastenrattaissa noin 800 metrin pituisen matkan. Pian tämän jälkeen hän oli ilmoittanut ruumislöydöstä hätäkeskukseen yhdessä ohikulkijan kanssa ja väittänyt tuolloin operaattorille löytäneensä ruumiin täysin sattumalta.
Barry Imrayn toiminnalle ei ole julkisissa lähteissä esitetty minkäänlaista motiivia. Tässä valossa voidaankin spekuloida hänen tulleen siirron aikana mahdollisesti nähdyksi, jolloin uskottavin tapa pyrkiä hallitsemaan tilannetta oli esittää hänen löytäneen ruumiin täysin sattumalta. Toisaalta on yhtä hyvin mahdollista, että hänen harkintakykynsä oli esimerkiksi huumeiden vaikutuksesta heikentynyt, mikä voisi osaltaan selittää sekä siirtomatkan lyhyyttä että irrationaalista päätöstä ilmoittaa löydöstä itse viranomaisille.
Ruumislöytö ja poliisitutkinta
Poliisin ja ensihoidon saavuttua pian tämän jälkeen paikalle, he löysivät Lee Irvingin ruumiin nurmialueelta Fawdonissa. Julkisten tietojen perusteella Lee Irvingillä oli yllään verkkarit, mutta häneltä puuttuivat sukat ja toisesta jalasta myös kenkä. Tämä korostikin osaltaan, miten epätavallisissa olosuhteissa hänen ruumiinsa oli jätetty ulos.
Epäilyt kohdistuvat Studdon Walkin asuntoon
Koska löytöpaikka sijaitsi lähellä taloa, jossa Lee Irving oli viimeksi asunut, tutkinta alkoi nopeasti kohdistua nimenomaan Studdon Walkin asuntoon ja siellä olleisiin ihmisiin. Vain kaksi päivää ruumislöydön jälkeen – 8. kesäkuuta 2015 – myös Lee Irvingin äiti kommentoi poikansa kuolemaa julkisesti, kuvaten häntä haavoittuvana nuorena miehenä, joka oli tullut vääränlaisten ihmisten hyväksikäyttämäksi. Julkisissa lausunnoissa perheen näkökulma toikin esiin jo pitkään tiedossa olleen kehityskulun – Lee Irving oli ymmärtämättään hakeutunut väkivallan keskelle vain saadakseen hyväksyntää ja ystäviä, ja päätynyt jälleen kerran hyväksikäytettäväksi.
8. kesäkuuta 2015 James Wheatley ja Barry Imray pidätettiin Lee Irvingin murhasta epäiltyinä. Samalla julkistettiin, että Barry Imrayta epäiltiin myös oikeudenkäytön häiritsemisestä ruumiin siirtämiseen ja tapahtumien peittelyyn liittyen. Tässä vaiheessa viranomaisille oli jo muodostunut käsitys siitä, että kuolemaa oli edeltänyt vakava väkivaltainen tapahtumakulku – epäilyt kohdistuivatkin ensisijaisesti juuri niihin olosuhteisiin ja ympäristöön, jossa Lee Irving oli elänyt viimeiset viikkonsa.
Esitutkinta
Tutkintaa alettiin samalla tarkastella myös mahdollisena vammaisuuteen liittyvänä viharikoksena. Tällä viitattiin mahdollisuuteen, että Lee Irvingiin kohdistunut väkivalta ja muu kohtelu olivat liittyneet hänen oppimisvaikeuteensa ja siitä seuranneeseen erityiseen haavoittuvuuteen. Northumbrian poliisin alkuvaiheen arvion mukaan Lee’n kuolema saattoi hyvinkin näyttäytyä tällaisena tekona, koska toimintarajoitteensa takia hänet olisi ollut erityisen helppo alistaa väkivallalle ja nöyryyttämiselle.
Heinäkuun 2015 lopulla tutkinta laajeni koskemaan myös muita asunnossa olleita henkilöitä. Safeguarding Adults Review’n mukaan James Wheatleyn äiti Julie Mills ja silloinen kumppani Nicole Lawrence joutuivat rikostutkinnan piiriin tapahtumien salaamiseen liittyvien epäilyjen vuoksi. Vaikka yksityiskohdat tarkentuivatkin vasta myöhemmin, jo kesällä 2015 oli selvää, että viranomaisten huomio kohdistui väkivallan lisäksi myös siihen, miten Lee Irvingin kuolemaa edeltäneitä tapahtumia oli asunnossa käsitelty, mitä oli jätetty kertomatta ja miksi apua ei ollut hankittu ajoissa.
7. elokuuta 2015 Newcastle Safeguarding Adults Board päätti käynnistää Lee Irvingin kuolemaa koskevan laajan selvityksen. Päätös oli merkittävä siksi, että henkirikoksen tutkinnan lisäksi etsittiin vastauksia myös laajempiin kysymyksiin: miten viranomaiset, palvelut ja läheiset olivat nähneet Lee Irvingin tilanteen ennen hänen kuolemaansa ja miksi riskit eivät olleet johtaneet riittävään suojeluun. Jo päätöksen alkuvaiheen tarkastelussa Lee Irvingin kuoleman todettiin vaikuttaneen mahdolliselta vammaisuuteen liittyvältä viharikokselta, osoittaen kuinka vahvasti hänen haavoittuvuutensa ja kuolemaansa johtanut väkivalta nivoutuivat yhteen myös viranomaisarvioinnissa.
Oikeusprosessi
Helmikuussa 2016 Lee Irvingin kuolemaa koskenut ensimmäinen oikeudenkäynti keskeytyi ilman lopullista ratkaisua, minkä seurauksena asia siirtyi uuteen käsittelyyn. Newcastle Safeguarding Adults Review kuvasi nimenomaisesti, miten myöhempi selvitys oli viivästynyt juuri tämän epäonnistuneen ensimmäisen käsittelyn ja sitä seuranneen uudelleenkäsittelyn vuoksi. Avoimista lähteistä ei ilmennyt tarkkaa, luotettavasti vahvistettavaa päivämäärää helmikuun oikeuskäsittelyn keskeytymiselle, mutta uusi varsinainen pääkäsittely käytiin Newcastlen kruununoikeudessa noin puoli vuotta myöhemmin syksyllä 2016.
Varsinainen oikeuskäsittely – syksy 2016
Noin kahdeksan viikon mittaisessa oikeudenkäynnissä syyttäjän näkemys perustui siihen, miten Lee Irvingiin kohdistunut sadistinen väkivalta oli muodostanut lopulta yhtenäisen – kuolemaan johtaneen – tapahtumaketjun. Syyttäjän mukaan James Wheatley oli ollut tapahtumakokonaisuuden keskeinen tekijä, kun taas Barry Imrayn, Julie Millsin ja Nicole Lawrencen katsottiin joko sallineen kuolemaan johtaneen tilanteen jatkumisen tai osallistuneen sen jälkeiseen peittelyyn.
Syyttäjän näyttö
Syyttäjän näyttö rakentui useasta toisiaan tukevasta kokonaisuudesta. Lääketieteellinen näyttö osoitti ensinnäkin Lee Irvinging kuolleen laajojen vammojen aiheuttamaan hengitysvajaukseen; viranomaisraportin mukaan hänellä oli todettu mm. nenän ja leuan murtumat, 24 kylkiluun murtumaa sekä sisäelinvaurioita. Toiseksi oikeudessa käsiteltiin sitä, miten uhrin toimintakykyä oli heikennetty mm. morfiinin, diatsepaamin ja buprenorfiinin avulla, todennäköisesti tarkoituksena estää häntä hakemasta apua.
Edellä mainittujen lisäksi syyttäjän aineistoon sisältyi viestiliikennettä ja useita verkkohakuja, joissa etsittiin selityksiä vakaville pahoinpitelyvammoille. Näiden joukossa mm. kasvojen värimuutoksille, kehon kylmenemiselle, aivoverenvuodon oireille ja nenävammoille. Syyttäjän mukaan tämä aineisto osoitti asukkaiden ymmärtäneen Lee Irvingin olleen vakavasti loukkaantunut, mutta tästäkään huolimatta hänelle ei ollut hankittu apua tai toimitettu hoitoon.
Syyttäjä viittasi todistelussaan myös uhrin taloudelliseen hyväksikäyttöön. Hänen mukaansa James Wheatley oli pyrkinyt saamaan rahaa Lee Irvingin tililtä ja käyttämään tämän pankkikorttia mahdollisimman laajasti. Kokonaiskuvassa tämä antoikin väkivallalle ja kontrollille myös taloudellisen motiivin, sillä Lee Irving ei ollut ainoastaan helposti alistettava henkilö, vaan myös ihminen, jonka varoja, etuuksia ja riippuvuussuhdetta voitiin hyödyntää omia tarpeita hyödyttävällä tavalla.
Oikeuslääketieteellinen näyttö
Kokonaisuuden kannalta keskeisimpään asemaan nousi kuitenkin oikeuslääketieteellinen näyttö, koska sen avulla pyrittiin jäsentämään paitsi vammojen laatu ja laajuus myös niiden syntymekanismi, ajoitus ja yhteys uhrin kuolemaan. Oikeuslääkäri Nigel Cooperin suorittama ruumiinavaus olikin osoittanut Lee Irvingin kuoleman aiheutuneen noin viikon ajan jatkuneesta poikkeuksellisen rajusta pahoinpitelystä, joka ajoittui 28. toukokuuta ja 5. kesäkuuta väliselle ajanjaksolle.
Oikeuslääkäri kuvasi lausunnossaan vammojen kokonaisuutta poikkeuksellisen vakavaksi ja totesi niiden rinnastuvan vakavan liikenneonnettomuuden aiheuttamiin vaurioihin. Hänen mukaansa Lee Irvingin kehossa oli ollut yhteensä noin 60 erillistä vammaa – erityistä huomiota hän kiinnitti siihen, ettei uhrin käsissä ollut todettu lainkaan vammoja. Puolustusvammojen puuttuminen viittasi siihen, ettei Lee Irving ollut kyennyt torjumaan iskuja tai muutoin vastustamaan häneen kohdistettua väkivaltaa.
Kasvojen ja kaulan alueella oli todettu useita erilaisia vaurioita. Murtuneen nenän ja leuan lisäksi uhrilla oli havaittu laajasti mustelmia, hankaumia ja repeämiä kasvoissa, päänahassa sekä kaulan alueella. Aivoissa oli todettu turvotusta, hapenpuutteeseen viittaavia muutoksia ja hermosäikeiden vaurioita useilla alueilla.
Neuropatologi James McKenzie arvioi uhrin saaneen useita päävammoja vähintään noin viikkoa ennen kuolemaansa – arviolta kuudesta kymmeneen päivää aiemmin. Hänen mukaansa samassa yhteydessä oli voinut ilmetä myös epileptinen kohtaus. Vaikka kyseiset aivovammat eivät todennäköisesti olisikaan yksin johtaneet kuolemaan, ne osoittivat uhriin kohdistetun vakavaa väkivaltaa jo ennen viimeisiä tapahtumia ja hänen yleiskuntonsa heikentyneen olennaisesti jo useita päiviä ennen kuolemaa.
Rintakehän ja sisäelinten osalta havainnot olivat olleet erityisen merkittäviä, koska juuri ne muodostivat lopullisen kuolinsyyarvion ytimen. Lee Irvingillä oli lähteestä riippuen todettu jopa 21–27 kylkiluun murtumaa – osa useita päiviä vanhoja, osa tuoreempia ja ainakin yksi oli murtunut uudelleen. Tämän perusteella oikeuslääketieteellinen näyttö viittasi vähintään kahteen erilliseen pahoinpitelykertaan.
Oikeuslääkärin arvion mukaan ensimmäinen väkivaltajakso oli ollut kaikkein rajuin, aiheuttaen suurimman osan vakavista vammoista, mukaan lukien suuri määrä kylkiluiden ja kasvojen luiden vaurioita. Myöhempi väkivalta oli tämän lisäksi aiheuttanut uusia, tuoreempia murtumia ja pahentanut jo ennestään hengenvaarallista tilannetta vain entisestään. Kylkiluiden murtumien yhteydessä oikeuslääkäri korosti myös käytetyn voiman poikkeuksellisuutta – Nigel Cooperin todistuksen mukaan uhria oli todennäköisimmin potkittu ja tallottu hänen maatessaan puolustuskyvyttömänä lattialla.
Professori Anthony Freemont, joka antoi asiantuntijalausuntonsa luiden ja nivelten vammoista, oli oikeuslääkärin kanssa yhtenevällä kannalla. Hänen mukaansa aikuisen miehen kylkiluut olivat erittäin vahvat, joten niiden murtaminen näin laajasti olisi edellyttänyt poikkeuksellisen suurta voimaa. Todistuksessaan hän korosti tällaisen vamman syntymisen edellyttäneen myös vastapintaa tukien oikeuslääkärin käsitystä siitä, että Lee Irving oli todennäköisesti maannut lattialla iskujen hetkellä.
Rintakehän alueen tutkimuksissa oli lisäksi todettu repeämä rintaontelossa, nestettä rinnassa, keuhkokudoksen ruhjevammoja sekä romahtanut keuhko. Sisäelinten osalta mm. pernassa oli havaittu pinnallinen repeämä. Nämä löydökset osoittivat, ettei väkivalta ollut jäänyt vain pinnallisten vammojen tasolle, ja oikeuslääkäri totesikin, että ilman alkoholia ja kipulääkkeitä Lee Irving olisi ollut sietämättömissä kivuissa.
Toksikologiset löydökset täydensivätkin kuvaa Lee Irvingin tilasta ennen hänen kuolemaansa. Verestä oli löydetty morfiinia, kokaiinia, kannabista, psykoosi- ja ahdistuslääkkeitä, alkoholia sekä niin sanottuja psykoaktiivisia aineita. Vaikka pitoisuudet olivatkin kuoleman hetkellä olleet pääosin matalia, oikeuslääketieteelliseen arvioon perustuen ne saattoivat myötävaikuttaa hengitysvajauksen syntymiseen erityisesti silloin, kun henkilö oli jo valmiiksi vakavasti vammautunut.
Lopullisen oikeuslääketieteellisen arvion mukaan Lee Irvingin kuolinsyy oli useiden vammojen aiheuttama hengitysvajaus. Kuolemaan johtaneessa kokonaisuudessa keskeisiä olivat olleet erityisesti rintakehän vauriot, jotka olivat vaikeuttaneet hengitystä ja heikentäneet uhrin tilaa ratkaisevasti. Kuoleman arvioitiin ajoittuneen varhaiseen aamuun 6. kesäkuuta 2015.
Tuomiot
Noin kahdeksan viikkoa kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen valamiehistö antoi ratkaisunsa 1. joulukuuta 2016, kun James Wheatley todettiin syylliseksi 24-vuotiaan Lee Irvingin murhaan. Barry Imray, Julie Mills ja Nicole Lawrence todettiin sen sijaan syyllisiksi haavoittuvassa asemassa olleen aikuisen kuoleman aiheuttamiseen tai sallimiseen. Tämän lisäksi kaikki neljä todettiin syyllisiksi myös salaliittoon oikeudenkäytön häiritsemiseksi.
James Wheatley tuomittiin murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen, josta miehen olisi suoritettava vähintään 23 vuotta ennen ehdonalaisharkintaa. Julie Mills tuomittiin osallisuudestaan kahdeksan vuoden vankeusrangaistukseen. Nicole Lawrence sai neljä vuotta vankeutta ja Barry Imray kolmen vuoden vankeusrangaistuksen.
Tuomioistuin korosti rangaistusta mitatessaan erityisesti Lee Irvingin haavoittuvuutta, vaikkei katsonutkaan sen täyttävän juridisesti vammaisuuteen perustuvan viharikoksen koventamisperusteen edellytyksiä. Tuomioistuimen mukaan lain soveltaminen olisi edellyttänyt varmaa näyttöä siitä, että tekijän – Lee Irvingiin kohdistama – vihamielisyys olisi perustunut nimenomaisesti hänen vammaansa. Tuomarin mukaan teon taustalla oli ollut pikemminkin James Wheatleyn väkivaltainen ja alistava luonne, minkä vuoksi Lee Irvingin ilmeinen haavoittuvuus otettiin huomioon raskauttavana seikkana, mutta varsinaista viharikoskovennusta ei sovellettu.
Valitukset ja tuomioiden korotukset
Syyttäjä kuitenkin katsoi, etteivät kaikkien syyllisiksi todettujen rangaistukset vastanneet teon vakavuutta, minkä vuoksi asia saatettiin muutoksenhakutuomioistuimen arvioitavaksi. Valitus kohdistui erityisesti vastaajiin, joita ei alkuperäisessä oikeudenkäynnissä ollut tuomittu murhasta. Muutoksenhaussa arvioitiinkin näin ollen ensisijaisesti, vastasiko rangaistustaso riittävästi pitkään jatkuneen väkivallan, avun epäämisen ja tapahtumien peittelyn vakavuutta.
Maaliskuussa 2017 muutoksenhakutuomioistuin korottikin Julie Millsin ja Nicole Lawrencen rangaistuksia. Julie Millsin vankeusrangaistus nousi kahdeksasta vuodesta kymmeneen, ja Nicole Lawrencen rangaistus neljästä vuodesta seitsemään vuoteen. Barry Imrayn kolmen vuoden vankeusrangaistusta ei muutettu. Ratkaisu osoitti, että muutoksenhakutuomioistuin piti ainakin osaa alkuperäisistä seuraamuksista liian lievinä suhteessa siihen, että Lee Irving oli jätetty vakavasti vammautuneena ilman apua ja että tapahtumien jälkeen oli ryhdytty peitteleviin toimiin.
Samaan aikaan perheen näkökulmasta toinen keskeinen kysymys jäi edelleen avoimeksi. Vaikka rangaistuksia korotettiin, tapausta ei vieläkään käsitelty oikeudellisesti vammaisuuteen perustuvana viharikoksena. Julkisessa keskustelussa Lee Irvingin läheiset ja vammaisten oikeuksia ajaneet tahot pitivät tätä merkittävänä puutteena, koska heidän mukaansa juuri Lee Irvingin oppimisvaikeus oli tehnyt hänestä tekijöille erityisen helpon kohteen. Edes muutoksenhakutuomioistuin ei kuitenkaan ollut katsonut näytetyksi toteen sellaista lain tarkoittamaa vihamielisyyttä, joka olisi kohdistunut Lee Irvingiin nimenomaan hänen vammansa perusteella.
Safeguarding Adults Review
Kesäkuussa 2017 julkaistiin Tom Woodin laatima Safeguarding Adults Review, joka siirsi huomion pois yksittäisistä tekijöistä kohti laajempaa viranomaistoiminnan kokonaisuutta. Raportin ydin olikin selvittää, mitä viranomaiset ja palvelut olivat tienneet hänen tilanteestaan ennen kuolemaa ja missä kohtaa suojaavat toimet olivat jääneet riittämättömiksi.
Selvityksen mukaan Lee Irvingin elämään oli kuulunut jo pitkään useita eri toimijoita, jotka kukin olivat nähneet hänet omasta näkökulmastaan: poliisi, aikuissosiaalityö, terveydenhuolto, tukipalvelut ja muut tahot olivat toki pyrkineet auttamaan, mutta kokonaisuutta ei ollut johdettu tai koordinoitu riittävän yhtenäisesti. Raportin mukaan eri toimijat olivat parhaansa mukaan yrittäneet tukea Lee Irvingiä ja hänen perhettään, mutta toiminta ei ollut muodostanut riittävän yhteensovitettua tai johdettua kokonaisuutta.
Raportin vakavin havainto oli se, että riskit oli tunnistettu jo vuosia ennen Lee Irvingin kuolemaa. Hänen haavoittuvuutensa ja hyväksikäytön vaarat oli tunnistettu jo teini-iässä, ja vähintään vuodesta 2012 alkaen hänen elämänsä kuvattiin ajautuneen kaoottiseen kierteeseen, jossa rikokset, katoamiset ja ulkopuolisten harjoittama hyväksikäyttö muodostivat yhä vakavamman kokonaisuuden. Raportin mukaan Studdon Walkin asuntoon liittyvistä uhkista oli kirjattu safeguarding-ilmoituksia, joissa Lee Irvingin perhe oli varoittanut viranomaisia hänen elinolosuhteistaan. Näistä signaaleista huolimatta riskitekijöiden yhteisvaikutusta ei ollut tunnistettu eikä arvioitu riittävän kokonaisvaltaisesti.
Yksi keskeisimmistä järjestelmätason puutteista oli liittynyt päätöksentekokykyä ja rajoittavia turvatoimia koskevaan lainsäädäntöön. Raportin mukaan myös Lee Irvingin oppimisvaikeudet ja kyvyttömyys arvioida riskejä olivat olleet tiedossa jo pitkään, ja hänen päätöksentekokykyään oli arvioitu ainakin vuosina 2009, 2014 ja maaliskuussa 2015. Siitä huolimatta monet hänen kanssaan toimineet tahot eivät raportin mukaan olleet soveltaneet päätöksentekokykyä koskevaa lakia riittävän johdonmukaisesti, vaikka juuri sillä olisi voinut olla olennainen vaikutus käytännön toimenpiteisiin.
Raportin keskeisin havainto liittyi kuitenkin toistuviin varoitusmerkkeihin ja vastuun hajanaisuuteen. Lee Irvingin tilanteessa oli ilmennyt useita riskisignaaleja, kuten katoamisia, huoli-ilmoituksia, rikoskierteen syvenemistä, hyväksikäyttöepäilyjä sekä myöhempi arvio siitä, ettei hän ollut kyennyt yksin huolehtimaan omasta turvallisuudestaan. Näistä huolimatta kokonaisarvio ei ollut johtanut sellaiseen yhteiseen ja riittävän velvoittavaan toimintatapaan, jolla tilanteen kehitys olisi voitu katkaista. Raportissa ei katsottu, ettei toimenpiteisiin olisi ryhdytty, vaan että niitä oli toteutettu erillisinä kokonaisuuksina, minkä vuoksi Lee Irving oli lopulta jäänyt vaille tilanteen edellyttämää suojaa.
