Alyssa Bustamanten tarina alkoi tammikuussa 1994 Kaliforniassa, kun hänen äitinsä synnytti esikoislapsensa vasta 15 vuoden ikäisenä. Pienen tyttölapsen lähtökohta elämään oli kaikkea muuta kuin vakaa ja turvallinen, sillä molemmat vanhemmat olivat jo vuosien ajan käyttäneet säännöllisesti metamfetamiinia, jonka myötä Alyssan isä, Caesar Bustamante, oli omaksunut väkivaltaisen – jopa rikollisen elämäntavan.
Alyssan vanhemmat – Caesar ja Michelle – viettivät usein yönsä poissa kotoaan, kadoten omille teilleen pisimmillään jopa muutamien vuorokausien ajaksi. Väsynyt kaksikko viettikin pidempiä jaksoja asuntovaunullaan käytännössä vain nukkuessaan pois univelkojaan, jonka seurauksena Alyssan hoitovastuu olikin siirtynyt käytännössä kokonaan sukulaisten – etenkin Michellen vanhempien Gary ja Karen Brooken – vastuulle. Isovanhemmat nousivatkin jo varhain merkittävään rooliin pienen lapsen elämässä, pyrkien parhaansa mukaan paikkaamaan biologisten vanhempien kyvyttömyydestä ja välinpitämättömyydestä aiheutunutta tyhjiötä.
Michellen vanhemmat pyrkivätkin auttamaan tytärtään kaikin mahdollisin eri tavoin mm. maksamalla tämän laskuja ja antamalla tuoreelle perheelle rahaa ruokaan ja muihin juokseviin kuluihin. Hetkittäin näyttikin siltä, että vanhempien tuella oli jopa vaikutusta. Michelle ja Caesar onnistuivat satunnaisesti ylläpitämään pidempiä selviä jaksoja, kunnes päihteet palasivat jälleen takaisin ja kaksikon arki ajautui takaisin hallitsemattomaan väkivallan ja rikollisen elämäntavan sävyttämään kaaokseen.
18-vuotiaan Michellen synnytetty kaksospojat, noin kolme vuotta esikoisensa jälkeen, perheen arki vaikutti jälleen hetken aikaa ulospäin miltei toimivalta. Kaikki kolme lasta asuivat vanhempiensa kanssa saman katon alla ja molemmat vanhemmat kävivät satunnaisesti töissä – myös väkivallan pysytellessä samalla poissa ainakin ulkopuolisten näkyviltä. Hetken jatkuneen seesteisen vaiheen jälkeen romahdus olikin tällä kertaa massiivinen, kun metamfetamiinin pariin palanneen Caesarin käytös muuttui entistä arvaamattomammaksi ja väkivaltaisemmaksi. Mies pahoinpiteli Michelleä toistuvasti jopa lastensa nähden, kolmevuotiaan Alyssan seuratessa äitiinsä kohdistuvia hyökkäyksiä vain metrien päästä, isän töniessä tai kuristaessa vaimoaan olohuoneen lattialla.
Caesarin saatua lopulta törkeistä pahoinpitelyistä ehdottoman tuomion, mies passitettiin vankilaan vain muutamia kuukausia perheen neljännen lapsen, Emman, syntymän jälkeen. Michellen jäätyä yksin neljän lapsensa kanssa, 23-vuotias äiti jatkoi jälleen päihteiden käyttöä saaden myös itse uusia rikostuomioita mm. huumausaineiden hallussapidosta ja päihtyneenä ajamisesta. Aloitettuaan seurustelusuhteen paikallisen huumediilerin kanssa, Michelle katosi jälleen tapansa mukaan kumppaninsa kanssa jopa päivien ajaksi jättäen pienet lapsensa asuntovaunuun alaikäisen Alyssan vastuulle.
Yhdeksän vuotta täytettyään Alyssa oli käytännössä omaksunut jo eräänlaisen sijaisäidin rooliin, kun Michelle oli kadonnut toistuvasti omille teilleen jopa päiviksi tai sammunut olohuoneen sohvalle tiedottomana nautittuaan kasan erilaisia lääkkeitä. Nuorempien sisaruksien ruokkimisen ja vaippojen vaihtamisen lisäksi Alyssa joutuikin usein siivoamaan lattioilta myös äitinsä oksennusta ja seuraamaan vierestä kerta toisensa jälkeen selviäisikö yliannostuksen rajamaille ajautunut äiti tällä kertaa hengissä.
Lopulta Michellen vanhempien olikin vain myönnettävä itselleen, etteivät satunnaiset käynnit ja rahalähetykset tuoneet heidän tyttärensä elämään pysyvää muutosta. Neljä lasta ja päihderiippuvainen Michelle asuivat pienessä asuntovaunussaan äärimmäisen ahtaassa ja epäsiistissä tilassa, jonka lattiaa peittivät paitsi roskat ja rikkinäiset huonekalut, myös huumeiden käyttöön liittyvä välineistö. Dokumentoituaan Michellen toistuvat päihdekäyttöön liittyvät katoamiset ja asuntovaunun olosuhteisiin liittyvät epäkohdat, Gary ja Karen käynnistivät lastensuojeluviranomaisten avustuksella prosessin, jonka tavoitteena oli saada täysi huoltajuus kaikista neljästä lapsesta.
Kun huoltajuus viimein siirtyi virallisesti isovanhemmille, lapsilla oli ensimmäistä kertaa elämässään jääkaapissa säännöllisesti ruokaa, molemmat huoltajat selvin päin ja nukkumaanmenon aikaan talossa vallitsi ainakin näennäinen rauha. Ulkoiset olosuhteet eivät kuitenkaan poistaneet Alyssan harteillaan kantamaa raskasta kokemushistoriaa, jossa muistot väkivallasta ja päihteistä muokkasivat paitsi tytön käyttäytymistä myös hänen tapaansa hahmottaa itseään.
Teini-ikä ja ongelmat
Isovanhemmat – Gary ja Karen – eivät kuitenkaan halunneet kasvattaa lapsenlapsiaan ympäristössä, jota olivat värittäneet paitsi biologisten vanhempien vuosia jatkunut päihteidenkäyttö ja väkivalta myös toistuvat viranomaiskontaktit. Myytyään omaisuutensa he muuttivatkin lapsineen Missourin osavaltioon – St. Martinsin pieneen kaupunkiin – jossa perheen uusi omakotitalo sijaitsi suurella tontilla maaseutumaisessa ympäristössä. Viisivuotiaat kaksospojat ja noin vuoden ikäinen Emma reagoivatkin muutokseen nopeasti – unirytmi ja arki tasoittuivat nopeasti vahvana merkkinä siitä, etteivät ainakaan perheen nuorimmat lapset kantaneet mukanaan samoja entiseen elämäänsä liittyviä muistikuvia kuin heidän vanhin sisarensa Alyssa.
Alyssan aloitettua koulunkäynnin menestyksekkäästi uudessa ympäristössä, 9-vuotiaan tytön elämä näytti kuitenkin aluksi varsin tasapainoiselta. Muistot vuosia kestäneestä väkivallasta ja vanhempien vastuuttomasta päihteidenkäytöstä eivät jättäneet nuoren tytön mieltä silti rauhaan ja biologisen äidin ajoittaiset vierailut lastensa luona Missourissa vahvistivat hänen hylätyksi tulemisen tunnetta vain entisestään. Michelle nimittäin vakuutti lapsilleen tapaamisten yhteydessä toistuvasti kääntäneensä elämänsä suunnan parempaan, mutta katosi lupauksistaan huolimatta aina omille teilleen lyhyeksi jääneiden visiittiensä päätteeksi.
Teini-iän lähestyessä Alyssan käytös alkoi lopulta muuttua niin kotona kuin koulussa. Mustat vaatteet ja raskas silmiä korostava meikki vahvistivat vaikutelmaa synkästä, sisäänpäin kääntyneestä nuoresta, jonka piirroksissa ja vihkoihin tehdyissä merkinnöissä korostuivat kuolema, kipu ja täydellinen yksinäisyys. Pyyteettömän rakkauden ja kurin välillä tasapainoilevat isovanhemmat yrittivät kaikin keinoin palauttaa jonkinlaisen yhteyden kipuilevaan nuoreen, mutta traumojen myötä voimistuneet mielenterveysoireet ajoivat Alyssan yhä kauemmas tavallisesta perhe-elämästä muiden ihmisten tavoittamattomiin.
Noin 13-vuotiaana vakavasti masentunut Alyssa alkoi oireilla yhä voimakkaammin, ja tyttö alkoi viillellä itseään. Käsivarsiin ilmestyneet viillot ja veitsellä kaiverretut sanat – “hate” ja “pain” – kuvasivat osuvasti hänen kokemaansa ahdistusta, kun sisäisen tunnottomuuden vastapainoksi itsensä vahingoittaminen antoi mahdollisuuden tuntea ”edes jotakin”. Sosiaalisessa mediassa mielenterveysongelmistaan ja kivustaan kirjoittanut Alyssa näyttäytyi niin ikään epätasapainoisena nuorena – hän merkitsi profiileissaan harrastuksikseen mm. itsensä vahingoittamisen ja ihmisten tappamisen.
Isoäidin viimein havaittua tyttärentyttärensä käsiin viilletyt lukuisat arvet, Karen oli asiasta täysin kauhuissaan. Alyssan yritettyä vain hieman myöhemmin riistää henkensä parasetamolin yliannostuksella, Karen toimitti Alyssan 10 vuorokauden mittaiselle hoitojaksolle nuorten mielenterveyskeskukseen. Tänä aikana Alyssalla diagnosoitiin vaikean masennuksen lisäksi myös tunne-elämän epävakautta kuvaavia piirteitä, jonka lisäksi hoidosta vastaavien lääkärien kerrotaan pohtineen myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. Mielialan tasaamiseksi määrätty Prozac toikin tytön elämään hetkellistä helpotusta, mutta taustalla piilevien traumojen jäädessä yhä käsittelemättä vaikutus jäi pinnalliseksi eikä estänyt oireilun myöhempää syvenemistä.
Vuoden 2009 lopussa Alyssan käytös muuttui yllättäen entistä huolestuttavammaksi, kun teinitytön ihoon alkoi viiltojen lisäksi ilmestyä myös puremajälkiä sekä tupakansytyttimellä aiheutettuja palovammoja. Sosiaalisessa mediassa hän puhui ystävilleen yhä suoremmin väkivaltaisista fantasioistaan sekä salaisesta halustaan kokea tunteen, kun “elämä valuu ulos toisesta ihmisestä”. Samoihin aikoihin Alyssa oli myös alkanut kaivaa kotitalon takana olevaan metsään syviä kuoppia, perustellen toimintaansa asiaa kummeksuneille isovanhemmilleen todeten, että haudat oli tarkoitettu vain kuolleiden eläinten raatoja varten.
Elizabeth Olten
Elizabeth Kay Olten oli syntynyt joulukuussa 1999 Jefferson Cityssä, Missourin osavaltiossa, vanhemmilleen Patricia ja Dale Oltenille. Isän viettäessä suuren osan tytön varhaislapsuudesta vankilassa tai viranomaisten tiukassa valvonnassa, perheen äiti oli pyörittänyt yksin talouden arkea. Nuoren Elizabethin elämä olikin vuosien aikana rakentunut ennen kaikkea äitinsä Patrician ja sisarustensa ympärille, ja vaikeuksista huolimatta kotona oli vallinnut lämmin ja hyväksyvä ilmapiiri, jossa ujoksi ja herkäksi kuvailtu Elizabeth oli saanut kasvaa omana itsenään.
Vaaleanpunaiseen väriin ja Hello Kitty -hahmoihin kiintynyt Elizabeth, oli muuttanut myöhemmin perheensä mukana St. Martinsin alueelle metsän reunustamaan naapurustoon. Tyttö olikin saanut nopeasti luonnollisen leikkikaverin Alyssan nuoremmasta siskosta Emmasta, sillä tytöt olivat lähes saman ikäisiä ja perheen talo sijaitsi vain kiven heiton päässä Elizabethin asunnolta.
Vaikka maaseutumainen naapurusto näyttäytyikin ulospäin varsin rauhallisena ja kauniina, takapihan reunaa varjostava tumma metsä oli pelottanut Elizabethia heti alusta lähtien. Pimeän pelko oli ollut hyvin voimakkaasti läsnä jo varhaisista vuosista lähtien, jonka takia Elizabeth halusi nukkua aina osittain valaistussa huoneessa ja vältteli yksin ulkona liikkumista auringon laskun jälkeen. Tämä pelko olikin perheen mukaan tehnyt nuoresta tytöstä erityisen varovaisen lapsen, jota harvemmin nähtiin hämärällä metsävyöhykkeeltä vain muutamien kymmenien metrien päässä heidän kotoaan.
Elizabeth katoaa
Keskiviikko 21. lokakuuta 2009 oli valjennut Elizabethille täysin tavallisena koulupäivänä. Neljättä luokkaa käyvä tyttö oli palannut myöhemmin iltapäivällä takaisin kotiinsa ja jäänyt ruokapöydän ääreen harjoittelemaan vuorosanoja koulun tulevaa Noteworthy-musikaalia varten. Elizabethin äiti Patricia valmisti perheelle illallista ja huolehti samalla tytön nuoremmista sisaruksista.
Noin kello viiden aikaan iltapäivällä Alyssan pikkusisko Emma ilmestyi Oltenien etuovelle ja pyysi Elizabethia mukaansa ulos leikkimään. Patrician myönnyttyä Elizabethin aneluihin hän muistutti tytärtään palaamaan illalliselle viimeistään kuuden aikaan, sillä lokakuinen aurinko oli jo laskemassa ja ulkona alkaisi olla tunnin kuluttua jo hämärää.
Emman kotipihalle päästyään tytöt jatkoivat yhteisiä leikkejään noin tunnin ajan, kunnes hieman ennen kello kuutta Elizabethin oli palattava sovitusti takaisin kotiinsa. Emman seuratessa hetken aikaa Elizabethin matkaa kapeaa katua pitkin kohti kotiaan, hän palasi pian taas omien puuhiensa pariin toivoen tapaavansa ystävänsä taas tulevina päivinä uusien leikkien parissa.
Poliisi aloittaa etsinnät
Kun Elizabeth ei sovitusta aikataulusta huolimatta palannut takaisin kotiinsa, Patricia yritti tavoittaa tyttärensä soittamalla toistuvasti tämän matkapuhelimeen. Saatuaan Emman isoäidiltä, Karen Brookelta, tiedon, ettei Elizabeth ollut enää heidän pihallaan, tavallisena alkanut keskiviikkoilta alkoi nopeasti muuttua Patrician mielessä orastavaksi ahdistukseksi. Äiti tiesi, ettei pimeää pelkäävä Elizabeth olisi jäänyt vapaaehtoisesti ulos hämärän laskeutuessa, ja noin kello 19 aikaan illalla huolen muututtua jo täydeksi paniikiksi, Patricia teki viimein katoamisilmoituksen paikallisille viranomaisille.
Viranomaisten käynnistettyä välittömästi laajat etsinnät, paikalle lähetettyjen partioiden tueksi liittyi ensimmäisten tuntien aikana jo kymmeniä naapureita. Yön kuluessa vapaaehtoisia oli liittynyt mukaan jo satoja, kun huolestuneet lähialueiden asukkaat haravoivat talon taakse jäävää metsäkaistaletta ja hiekkateitä taskulamppujen valossa. Helikopterin ja koirapartioiden tuesta huolimatta etsinnät jatkuivat tuloksettomina aina myöhäiseen yöhön asti, kunnes maaston vaikeakulkuisuus ja pimeys pakottivat viranomaiset keskeyttämään operaation. Organisoituja maastoetsintöjä jatkettiin kuitenkin jo varhain seuraavana aamuna, jolloin mukaan liittyi jälleen lukemattomia vapaaehtoisia, toiveenaan saada edes pieniä vihjeitä yhdeksänvuotiaan tytön kohtalosta.
Ensimmäiset kuulustelut
9-vuotiaan tytön etsintöjen jatkuessa taukoamatta, poliisi jatkoi katoamiseen liittyvien olosuhteiden selvittelyä keskustelemalla Alyssan pikkusiskon – Emman – kanssa, sillä tyttö oli ollut viranomaisten tietojen mukaan viimeinen henkilö, joka oli nähnyt Elizabethin ennen katoamista. Emman antamat tiedot eivät kuitenkaan juuri auttaneet tapauksen selvittämisessä, sillä tytön mukaan Elizabeth oli lähtenyt yksin kotiinsa hieman ennen kello 18, jolloin Emma oli jäänyt yksin kotipihalleen leikkimään.
Samoihin aikoihin viranomaiset saivat käyttöönsä myös Elizabethin matkapuhelimen paikannustiedot, jotka olivat selvässä ristiriidassa Emman alkuvaiheen kertomuksen kanssa. Paikannustietojen mukaan tytön puhelin oli nimittäin ollut viimeisen kerran yhteydessä verkkoon Emman isovanhempien talon takana olevalla metsäkaistaleella, ei suinkaan Oltenien kodin läheisyydessä, jonne Elizabethin olisi Emman mukaan pitänyt olla palaamassa. Vaikka käytettävissä ollut paikannusdata oli parhaimmillaankin vain suuntaa antava vihje puhelimen viimeisestä sijainnista, poliisilla oli nyt perusteltu syy olettaa, ettei Elizabeth ei ollut katoamisen aikaan ainakaan kotinsa välittömässä läheisyydessä.
Noin vuorokausi Emman ensimmäisen kuulemisen jälkeen nuori tyttö pyysi yllättäen itse lupaa voidakseen puhua poliisin kanssa uudestaan. Tällä kertaa hänen kertomuksensa illan tapahtumista sisälsikin uusia, merkittäviä yksityiskohtia, joiden myötä alkuperäisen lausunnon sisältö tarkentui olennaisesti. Saatiin selville, että viattomalta vaikuttaneen vierailun sijaan nimenomaan Emman isosisko, Alyssa, oli pyytänyt sisartaan hakemaan Elizabethin mukaan leikkeihin, jonka lisäksi teini-ikäinen tyttö oli myös itse liittynyt myöhemmin pihalle näiden seuraan. Jossain vaiheessa Alyssa oli vaatinut Emmaa siirtymään etupihalle jatkamaan leikkejään, jolloin isosisko oli jäänyt kahdestaan Elizabethin kanssa takapihalle, eikä Emmalla ollut enää tämän jälkeen tietoa kaksikon puuhista.
Uudessa lausunnossaan Emma toisti kuitenkin yhä nähneensä Elizabethin palaavan yksin tietä pitkin kotiaan kohti, muttei leikkiensä takia ollut seurannut tämän kulkua kotiovelle asti. Hieman myöhemmin samana iltana, kun Emma oli pudottanut hiuslenkkinsä ajotien reunassa kasvaneeseen piikkipensaaseen ja takertunut sen oksiin, hän oli huutanut apua ja havainnut tuolloin Alyssan palaavan takaisin kotipihalle metsän suunnasta.
Alyssan avustettua nuoremman sisaruksensa ulos pinteestä, isosisko oli maininnut kuulleensa tämän avunhuudot avonaisesta ikkunasta. Emman paljastettua viranomaisille nähneensä tuolloin myös veritahroja Alyssan housuissa, hän kertoi isosiskonsa selittäneen jälkiä vain kuukautisvuodolla ja vannottaneen Emmaa pitämään asian visusti muilta salassa.
Kotietsintä
Kun tekninen näyttö ja Emman uusi kertomus alkoivat lopulta muodostaa tapahtumista järkevän, yhtenäisen kokonaisuuden, näyttikin siltä, että Alyssa oli ollut todennäköisimmin viimeinen henkilö Elizabethin seurassa. Haettuaan luvan kotietsintään – kohdistaen tutkintansa erityisesti Alyssa Bustamanten huoneeseen – poliisi dokumentoi seiniltä useita hautakumpuja, kuristamista ja viiltelyä kuvaavia piirroksia, jonka lisäksi esillä oli joitakin teräaseita sekä muuta itsensä vahingoittamiseen sopivaa esineistöä.
Merkittävin huoneesta tehty löytö oli kuitenkin Alyssan henkilökohtainen päiväkirja, johon tyttö oli kirjoittanut useita merkintöjä masennuksestaan ja vihastaan sekä kasvavasta halustaan tappaa toinen ihminen. Elizabethin katoamisiltaan päivätty merkintä oli sotkettu näkymättömiin kuulakärkikynän avulla, mutta rikosteknisen työn avulla palautettu teksti saatiin lopulta selvitettyä, liittäen Alyssan väkivaltafantasiat suoraan illan tapahtumiin. Päiväkirjamerkintä kuului seuraavasti:
Tapoin juuri yhden ihmisen. Kuristin häntä, viilsin hänen kurkkunsa auki ja puukotin häntä, ja nyt hän on kuollut. En oikein edes tiedä, miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Kokemus oli tavallaan todella “mahtava”. Kun pääsee yli siitä ensimmäisestä “en voi oikeasti tehdä tätä” -ajatuksesta, itse teko tuntuu yllättävän lta. Olen tällä hetkellä kyllä hieman hermostunut ja vapisen. Okei, nyt minun pitää lähteä kirkkoon… lol.
Alyssan kuulustelut
Alyssan kuulustelut alkoivat 23. lokakuuta 2009, isoäidin Karenin istuessa lapsenlapsensa vierellä. Jo alusta lähtien poikkeuksellisen tyyneltä vaikuttanut teini nojaili rennon oloisesti tuolinsa selkänojaan, vastaillen kohteliaan arkisesti kuulustelijoiden esittämiin kysymyksiin. Keskustelun edetessä Alyssa kertoi oma-aloitteisen tarinan myös metsässä kaivamistaan kuopista, tavoitteenaan selvästi normalisoida toimintansa vain harmittomana harrastuksena katkaistakseen potentiaalisen yhteyden Elizabethin katoamiseen.
Paikallaan polkenut tilanne muuttui kuitenkin ratkaisevasti tutkijoiden tuotua esiin Alyssan, laboratoriossa palautetun päiväkirjamerkinnän. Isoäidin murruttua hysteeriseen itkuun ymmärrettyään mihin epäilyt todella kohdistuivat, myös Alyssan ylläpitämä rentous hävisi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen teinityttö alkoikin lopulta avata askel askeleelta katoamisillan tapahtumia, jonka päätteeksi Alyssa oli raahannut 9-vuotiaan tytön ruumiin valmiiksi kaivamaansa hautaan.
Murhaillan tapahtumat
Alyssa oli kaivanut metsään – vain muutaman kymmenen metrin päähän kotitalostaan – matalan kuopan jo edellisellä viikolla, osana tulevaa suunnitelmaansa. Avonaisen kuopan hän oli peitellyt kevyesti lehtien ja oksien avulla, jotta paikka ei olisi erottunut muusta ympäristöstä satunnaiselle ohikulkijalle. Murhailtana hieman ennen klo 18 – pysäytettyään kotiinsa palaavan Elizabethin matkan – Alyssa oli houkutellut 9-vuotiaan tytön jollain keinolla mukaansa metsään ja suorittanut sitten järkyttävän suunnitelmansa hämärän suojissa.
Metsässä Alyssa oli ohjannut 9-vuotiaan Elizabethin kaivamansa kuopan lähelle ja käynyt tämän jälkeen välittömästi tytön kimppuun. Tartuttuaan Elizabethia kurkusta hän oli kuristanut tätä voimiensa takaa mahdollisesti jopa muutamien minuuttien ajan, aiheuttaen uhrilleen tajunnanmenetyksen. Pienikokoisella ja selvästi fyysisesti heikommalla Elizabethilla ei ollut käytännössä minkäänlaisia mahdollisuuksia irrottautua teini-ikäisen tytön otteesta, jonka seurauksena osittain tai kokonaan tajuntansa menettänyt uhri oli ollut helppo kohde Alyssan suunnitelman seuraavalle vaiheelle.
Tartuttuaan mukanaan tuomaansa veitseen Alyssa oli viiltänyt Elizabethin kaulaan molemmin puolin useita syviä haavoja. Uhrin tajunnan tilasta riippuen järkyttävä toimenpide oli aiheuttanut Elizabethille pahimmillaan merkittävää kipua ja kärsimystä ennen kuolemaa. Kaulaan kohdistuneiden viiltojen jälkeen Alyssa oli kohdistanut iskut uhrin ylävartaloon puukottamalla Elizabethia kahdeksan kertaa rintalastan ja kylkien seudulle, aiheuttaen uhrilleen merkittäviä sisäisiä vaurioita.
Kun Alyssan arvion mukaan Elizabeth ei ollut enää liikkunut tai hengittänyt, teinityttö oli raahannut ruumiin maata pitkin ennalta kaivamansa kuopan reunalle. Tiputettuaan ruumiin hautaan hän oli sovittanut pienen vartalon ahtaaseen tilaan ja ryhtynyt tämän jälkeen kaapimaan käsillään ympäröivää maa-ainesta ruumiin päälle peittääkseen kuopan. Ruumista peittänyt maakerros jäikin lopulta vain muutamien kymmenien senttimetrien paksuiseksi, ja hätäisesti tehty hauta löydettiinkin myöhemmin kuulusteluiden jälkeen Alyssan avustuksella aivan perheen kotipihan tuntumasta.
Tekonsa jälkeen Alyssa oli palannut takaisin kotipihansa suuntaan, kun samaan aikaan pensaaseen takertunut Emma oli satuttanut itsensä piikkeihin ja huutanut apua. Metsän suunnalta paikalle ilmestynyt Alyssa oli tuolloin rientänyt pikkusiskonsa avuksi, jolloin Emma oli huomannut veritahran Alyssan housujen reisiosassa ja saanut vastauksesi kysymykseensä keksityn syyn kuukautisista. Lyhyeksi jääneen, varsin arkiselta vaikuttanen tilanteen jälkeen Alyssa oli palannut nuoremman siskonsa kanssa takaisin sisälle, jossa tyttö oli peseydyttyään jatkanut iltaansa täysin normaalisti kuin mitään poikkeavaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Oikeudenkäynti
Esitutkinnan valmistuttua asia siirtyi piirikunnan nuorisotuomioistuimen ratkaistavaksi, jonka tehtävänä oli arvioida, käsitelläänkö 15-vuotiasta Alyssaa nuorena rikoksentekijänä vai aikuisena. Psykiatrisia asiantuntijoita, sosiaaliviranomaisia ja koulun edustajia kuultuaan oikeus katsoi, että Alyssan taustaan liittyneestä kaltoinkohtelusta ja mielenterveyden ongelmista huolimatta teon suunnitelmallisuus ja julmuus puolsivat asian siirtämistä aikuisrikosoikeudelliseen menettelyyn.
Nuorisotuomioistuimen antaman päätöksen jälkeen syyttäjä nosti Alyssaa vastaan syytteet ensimmäisen asteen murhasta ja aseellisesta rikoksesta. Alyssaa edustavien julkisten puolustajien – Donald Catlettin ja Charles Morelandin – lähtökohdat olivatkin äärimmäiset haastavat, sillä raskauttavaa näyttöä oli runsaasti – mm. ennakkoon kaivettu hauta, päiväkirjamerkinnät, aiemmat väkivaltafantasiat sekä rikospaikan tekniset havainnot. Tästäkin huolimatta he onnistuivat estämään poliisikuulusteluissa annetun tunnustuksen käytön oikeudessa, vedoten nuorten kuulusteluja koskevien säännösten rikkomiseen.
Puolustuksen seuraava askel oli pyrkiä heikentämään syyttäjän neuvotteluasemaa kiistämällä mahdollisuuden määrätä alaikäiselle pakollinen elinkautinen ilman ehdonalaista. Näiltä osin Donald Catlett ja Charles Moreland viittasivat Yhdysvaltain korkeimman oikeuden aiempaan ratkaisuun. Vastineeksi syyttäjä asetti puolustukselle määräajan syyteneuvotteluratkaisun hyväksymiselle osana tarjoustaan, jonka mukaan valtio antaisi Alyssalle mahdollisuuden tunnustaa syyllisyytensä murhan sijaan tappoon, ilman etukäteen sovittua rangaistusta.
Kyse oli niin sanotusta “blind plea” -järjestelystä, jossa rangaistuksen pituus ei ollut etukäteen sovittu, vaan lopullinen tuomio jäisi täysin tuomarin harkittavaksi. Sopimuksen luonteen mukaisesti tunnustusta ei voisi kuitenkaan hyväksymisen jälkeen enää peruuttaa, joten puolustuksen tuli harkita huolellisesti, luottaisiko se edelleen valamiesoikeudenkäyntiin ja elinkautisen kyseenalaistamiseen vai luopuisiko se pääkäsittelystä tyystin hyväksymällä syyttäjän esittämän tarjouksen.
Alyssan hyväksyttyä tammikuun alussa syyttäjän tarjoaman neuvottelusopimuksen, varsinaiselle valamiehistön edessä käytävälle oikeudenkäynnille ei ollut enää tarvetta. Sen sijaan 8. helmikuuta 2012 käydyssä rangaistusta koskevassa istunnossa tuomioistuin kuuli useita asiantuntijoita, jotka kuvasivat mm. Alyssan pitkää mielenterveyshistoriaa – traumaperäisiä oireita ja tunne-elämän epävakautta. Osa puolustuksen todistajista liitti hänen impulsiivisuutensa ja väkivaltaisuutensa juuri ennen tekoa tehtyihin lääkityksen muutoksiin, syyttäjän asiantuntijan kuitenkin kiistäessä lääkkeen suoran yhteyden varsinaiseen henkirikokseen.
Patologin lausunto
Kun oikeus siirtyi käsittelemään Elizabeth Oltenin vammoja, syyttäjä kutsui todistajaksi Missourin osavaltion oikeuslääkärin. Ruumiinavaus oli suoritettu pian sen jälkeen, kun yhdeksänvuotiaan tytön ruumis oli nostettu matalasta metsähaudastaan 23. lokakuuta 2009.
Ulkoisessa tarkastuksessa oli todettu kaulan alueella selviä kuristamiseen viittaavia jälkiä. Iholla oli havaittu mustelmia ja hiertymiä kurkun etupuolella ja sivuilla, kaulan pehmytkudoksissa sisäisiä verenpurkaumia. Silmäluomissa ja sidekalvoilla oli todettu runsaasti pieniä pistevuotoja, joiden oikeuslääkäri oli arvioinut viittaavan voimakkaaseen kaulan puristukseen ja siitä seuranneeseen vakavaan aivojen hapenpuutteeseen.
Kaulan etupuolella oli lisäksi ollut laaja, lähes korvasta korvaan ulottuva viiltohaava. Patologi selitti oikeudessa, että kyse ei ollut suinkaan vain yhdestä siististä leikkauslinjasta, vaan useista osittain päällekkäisistä, eri syvyisistä viilloista. Osassa terä oli ulottunut syvälle kaulan pehmytkudoksiin. Patologin mukaan viiltokuvio saattoikin viitata siihen, että kaulaa oli leikattu useamman kerran ennen lopullisen, syvimmän haavan syntymistä.
Rintakehän etupuolelta oli löytynyt kahdeksan teräaseen aiheuttamaa pistohaavaa. Haavat olivat sijainneet pääosin rinnan ja ylävatsan alueella, osan ulottuessa kylkiluiden välistä rintaonteloon. Patologin mukaan ainakin osa näistä vammoista oli ulottunut rintakehän rakenteisiin jopa siinä määrin, että ne olisivat jo yksinäänkin olleet hengenvaarallisia voimakkaan sisäisen verenvuodon takia. Ruumiinavauksessa ei ollut todettu merkittäviä tylpän väkivallan aiheuttamia murtumia, mutta vartalolla ja raajoissa oli ollut ruhjeita ja hiertymiä, viitaten siihen, että uhria oli raahattu ja painettu maata vasten.
Oikeuslääkäri oli ruumiinavauksen yhteydessä todennut lopullisen kuoleman aiheutuneen kuristamisen, kaulan laajojen viiltohaavojen ja useiden rintakehään kohdistuneiden puukoniskujen yhteisvaikutuksesta. Oikeudessa hän selitti, että jo pelkkä kaulan voimakas puristus olisi voinut johtaa aivokuolemaan. Kokonaisuutena vammojen laajuus oli joka tapauksessa patologin mukaan niin katastrofaalinen, ettei yhdeksänvuotiaalla lapsella ollut yksiselitteisesti ollut realistista mahdollisuutta selviytyä hyökkäyksestä hengissä.
Tuomio
Alyssan esittämästä tunteikkaasta anteeksipyynnöstä huolimatta, tuomari tuomitsi hänet elinkautiseen vankeuteen taposta ja 30 vuoden vankeusrangaistukseen aseellisesta rikoksesta. Rangaistukset määrättiin suoritettaviksi peräkkäin.
Piirikunnan käräjäoikeuden valmistellessa tuomioon liittyviä ratkaisuja Yhdysvaltain korkein oikeus kielsi toisen tapauksen yhteydessä alaikäisille automaattisesti määrättävät elinkautiset ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Alyssa Bustamanten tapauksessa korkeimman oikeuden päätös antoikin hänelle mahdollisuuden kyseenalaistaa oman tuomionsa, väittäen tuomion purkua koskevassa hakemuksessaan puolustusasianajajiensa toimineen puutteellisesti. Alyssan mukaan syyteneuvotteluratkaisu oli tehty tilanteessa, jossa elinkautinen ilman ehdonalaista oli esitetty käytännössä ainoana vaihtoehtona, jos puolustus olisi hylännyt syyttäjän tarjoaman sopimuksen ja vienyt asian oikeuteen valamiehistön ratkaistavaksi.
Alyssan puolustusasianajat tyrmäsivät todisteluistunnossa Alyssan väitteet puutteellisista toimista. Donald Catlettin ja Charles Morelandin mukaan he olivat käyneet huolellisesti läpi rangaistusvaihtoehdot ja arvioineet tämän perusteella syyteneuvotteluun suostumisen olleen Alyssan etujen mukaista ottaen huomioon näytön vahvuuden. Käräjäoikeus pitikin lopulta asianajajien kertomuksia uskottavina, ja katsoi näin ollen Alyssan tunnustuksen olleen tietoinen ja vapaaehtoinen. Puolustuksen toiminnasta tai väitetystä tehottomuudesta ei niin ikään löydetty moitittavaa. Missourin muutoksenhakutuomioistuin antoikin syyskuun lopulla 2015 ratkaisunsa, jolla se vahvisti käräjäoikeuden johtopäätökset. Tuomio jäi näin ollen kokonaisuudessaan voimaan.
Nykytilanne
Vuoteen 2025 mennessä Alyssa Bustamante on suorittanut rangaistustaan Missourin pohjoisosassa sijaitsevassa naistenvankilassa, johon teinityttö sijoitettiin heti tuomionsa jälkeen. Kyseessä on suljettu osavaltion laitos, jossa vangit elävät tiukasti valvotuissa oloissa ja jossa arkea rytmittävät tiukat aikataulut, työvuorot ja tarkastukset.
Vuonna 2024 Alyssa Bustamante oli päässyt kiistanalaisesti ensimmäisen kerran ehdonalaislautakunnan eteen, kun Missourin lainsäädäntö oli aiemmin avannut joillekin teini-ikäisenä vakavista rikoksista tuomituille mahdollisuuden aikaistettuun ehdonalaiseen. Heinäkuussa 2024 Missourin osavaltion ehdonalaislautakunta kuitenkin hylkäsi Alyssan hakemuksen ja määräsi seuraavan kuulemisen viiden vuoden päähän – vuodelle 2029. Vaikka Alyssan elinkautinen muutettaisiinkin vielä tulevaisuudessa ehdonalaiseksi vapaudeksi, hänen olisi joka tapauksessa suoritettava vielä peräkkäiseksi määrätty 30 vuoden vankeusrangaistus. Näin ollen hänen varhaisin realistinen vapautumisajankohtansa olisi aikaisintaan vuonna 2059, noin 65 vuoden ikäisenä.
