Nicolas Claux

Nicolas Claux syntyi maaliskuussa 1972 Kamerunissa, Keski-Afrikassa, jossa poika vietti suurimman osan varhaisesta lapsuudestaan. Noin seitsemän vuoden iässä Pariisin muuton jälkeen perhetaustaa oli kehystänyt erityisesti hänen isänsä työ, joka työskenteli tietotekniikan parissa ja liikkui työn vuoksi paljon eri puolilla maailmaa pankkialaan liittyvän yhtiön toimeksiannoissa. Isän ollessa poissa Nicolas’n lapsuuteen rakentuikin hiljalleen toistuva asetelma, jossa perheen sisäinen rytmi katkesi kerta toisensa jälkeen isän matkustamisen myötä.

Isän mukana matkoilta kotiin kantautuvan – ajoittain hyvin graafisenkin – kuvamateriaalin myötä normaalin perhe-elämän ohella nuori poika sai ensimmäisen kosketuksensa kuolemaan liittyviin aiheisiin. Isän kiinnostus antropologiaa ja erilaisia rituaaleja – mm. afrikkalaista voodoota – kohtaan sai myös nuoren Nicolaksen innostumaan jo varhain samantyyppisistä ilmiöistä. Tämän seurauksena kuolemaan liittyvä estetiikka ja ajatusmaailma alkoivatkin näyttäytyä hänelle samaan aikaan paitsi kiellettynä myös vetovoimaisena.

Nicolas Claux’n isoisän kuolema vuonna 1982 nousi kymmenenvuotiaan pojan varhaislapsuuden keskeisimmäksi käännekohdaksi. Isoisän kuoltua äkillisesti aivoverenkiertohäiriöön kaksikon pelatessa sulkapalloa osa suvusta syytti tapahtuneesta nuorta poikaa, lisäten vain entisestään tilanteeseen liittyviä ristiriitaisia tunteita. Käydessään myöhemmin vainajan arkulla ruumishuoneella, hän koki ensimmäisen voimakkaan, ja samalla häntä itseään hämmentäneen viehtymyksen nimenomaan ympäristön tunnelmaan, jolloin viimeistään kuolema sai pysyvän paikan hänen mielikuvituksessaan.

1980-luvun alkupuolella kymmenen vuotta täyttänyt Nicolas Claux hakeutui yhä useammin omiin oloihinsa – erityisesti kauhuelokuvien ja kirjojen pariin – omien ikätovereidensa seuran sijaan. Tämän seurauksena hän koki jääneensä sosiaalisesti sivuun jo varhain. Vetäytyminen omiin oloihin ei tapahtunut kuitenkaan vain yhtenä äkillisenä muutoksena, vaan vähitellen vahvistuneena toimintatapana, sillä pysyvien kaverisuhteiden rakentaminen oli jäänyt heikoksi ja uusiin ryhmiin liittyminen oli alkanut tuntua työläältä.

Portugali ja kiinnostus hautausmaihin

Perheen muutettua Portugaliin isän töiden vuoksia vuonna 1984, teini-ikään varttuneen 12-vuotiaan pojan elämä ajautui yhä kauemmas sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Uudessa ympäristössä Nicolas ei kokenut enää pienintäkään yhteyttä ikätovereihinsa, minkä seurauksena hänen kokemuksensa ulkopuolisuudesta vahvistui vain entisestään.

Tämän ulkopuolisuuteen liittyvän kokemuksen Nicolas on liittänyt myöhemmissä ulostuloissaan suoraan myös tuolloin kehittyneeseen arkiseen käyttäytymiseen, kun teini-ikäinen poika ryhtyi viettämään aikaansa Lissabonin hautausmailla. Sosiaalisista piireistä erilleen ajautunut poika etsikin kaipaamaansa tasapainoa ja rauhaa mieluummin juuri kuoleman kyllästämästä ympäristöstä, jolloin myös hänen ajatuksensa kuolemasta ja “okkulttisista” teemoista jatkoivat vahvistumistaan.

Pakonomaiseksi muuttunut toiminta alkoikin nopeasti vaikuttamaan myös arkiseen käyttäytymiseen, kun Nicolas Claux ryhtyi lintsaamaan koulusta päästäkseen hautausmaalle. Samoihin aikoihin hänen mielessään alkoi pyöriä myös pakonomaisia, luokkatovereihin kohdistuvia väkivalta-ajatuksia, jonka kannustamana hän vei mukanaan kouluun jopa teräaseita. Kyseinen ajanjakso kuvastaakin varsin hyvin, miten sopeutumisvaikeudet, yksinäisyys ja kuolemaan kiinnittyminen alkoivat kietoutua hiljalleen myös reaalimaailman ympärille ja ohjata hänen toimintaansa.

Paluu takaisin Ranskaan ja eskalaation alku

Perheen palattua takaisin Ranskaan vuonna 1988 – Nicolas Claux’n täytettyä 16 vuotta – teini-ikäinen poika jatkoi liikkumistaan hautausmailla yhä useammin. Kiinnostus kuolemaa kohtaan alkoi näkyä tuolloin myös konkreettisina tekoina, kun rajojen ylittäminen realisoitui “askel askeleelta” etenevänä eskalaationa. Oman ja tyttöystäviensä veren juomiseen liittyi hänen mukaansa vahvasti “vampyyriyden” ja kuoleman estetiikkaa, jota Nicolas rakensi itsensä ympärille paitsi mielikuvina myös käytännön rituaaleina.

17 vuotta täytettyään Nicolas Claux’n toiminta muuttui yhä arveluttavammaksi, kun hautausmailla oleskeluun alkoi liittyä myös murtoja. Yhdellä ensimmäisistä kerroistaan hän tunkeutui luvatta sisään hautausmaalla sijaitsevaan kryptaan, jossa omien sanojensa mukaan vain istui hiljaa kynttilän valossa.

Seuraavien vuosien aikana Nicolas alkoi kuitenkin myös availla arkkuja ja varastamaan niistä löytämiään kalloja sekä luita. Tekojen logiikka rakentui pääosin pakonomaisuuden ympärille: jokainen aiempi rajanylitys teki seuraavasta mahdollisen, ja vuoteen 1991 mennessä 19-vuotiaalla miehellä oli vanhempiensa kellariin kätkettynä jo useampia vainajilta anastettuja ruumiinosia. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään vain ihmisjäänteiden anastamisesta, sillä aineisto antaa viitteitä myös vainajien häpäisemiseen viittaavista teoista.

Työ ruumishuoneella ja sairaalassa

Vuonna 1993 – kuolemaan ja vainajiin viehtynyt – 21-vuotias Nicolas oli päätynyt hakeutumaan työhön ruumishuoneelle, jonka ilmapiiri oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen jo seistessään isoisänsä arkun vierellä vasta kymmenen vuoden ikäisenä. Työnkuva koostui lähinnä vainajien käsittelystä sairaalassa ja ruumishuoneella, sisältäen mm. avustamista ruumiinavauksiin liittyvissä työvaiheissa, vainajien ompelua sekä ruumiiden valmistelua ennen luovuttamista omaisille ja hautausjärjestelyihin. Kyse olikin siis lähinnä vain ruumishuonepalvelun arkeen liittyvistä suorittavista tehtävistä ja juuri tässä ympäristössä hän alkoi viimein siirtää aiempaa kuolemafantasiaansa konkreettisiksi teoiksi.

Kannibalismi ja vainajien vahingoittaminen

Tähän nimenomaiseen ajanjaksoon liittyvät myös kannibalismia ja vampirismia koskevat teot, kun Nicolas Claux’n ensimmäiset ihmislihaan liittyvä kokeilut tapahtuivat hänen työskennellessään Pariisissa Hôpital Saint-Josephin ruumishuoneella. Juuri arkinen pääsy vainajiin ja sairaalaympäristön rutiinit loivat otolliset olosuhteet, jossa aiemmin teoreettiseksi jääneet fantasiat kävivät viimein toteen. Hän leikkasi vainajista pieniä lihapaloja mukaansa ja salakuljetti ne sitten kotiinsa myöhempää käyttöä varten.

Samalla myös hautausmailla oleskeluun liittyi mukaan uusia piirteitä, kun pelkkä kuoleman “läheisyys” ei enää riittänyt tyydyttämään Nicolas’n tarpeita. Mukaan astuikin pakottava tarve paitsi avata hautoja myös vahingoittaa niissä lepääviä vainajia. Eräässä kuvauksessaan hän on mm. kertonut murtautuneensa tuolloin mausoleumiin sorkkaraudan avulla, avanneensa arkun ruuvitaltalla ja puukottaneensa sitten vainajaa kymmeniä kertoja.

Samaan aikaan Nicolas liitti ruumiillisen väkivallan ja “rituaalimaisuuden” myös sairaalassa tekemäänsä työhön. Ruumiinavauksiin ja ruumishuoneeseen liittyvä ympäristö alkoi näyttäytyä hänelle ”korostetun seksuaalisena”, minkä seurauksena hän kertoi nauttineensa vainajien kudospaloja ja verta tyydyttääkseen hallitsemattomat fantasiansa. Pakonomainen sykli tuotti kerta toisensa jälkeen kuitenkin vain hetkellisen täyttymyksen, johtaen loputtomaan kierteeseen päihdyttävän tunnetilan saavuttamiseksi. Samalla korostui myös tarve anastetun veren muokkaamisesta juotavaksi seokseksi – jos veri oli ollut “liian ohutta”, Nicolas sekoitti sen joukkoon joko proteiinijauhetta tai ihmisperäistä tuhkaa.

Thierry Bissonnierin murha

Lokakuussa 1994 Nicolas vei toimensa kuitenkin täysin uudelle tasolle, kun mies oli etsinyt tulevaa uhriaan S/M-henkisen seuranhakupalvelun avulla. Tätä kautta hän oli saanut yhteyden 34-vuotiaaseen Thierry Bissonnieriin, ja sopinut tapaamisesta miehen asunnolla Bastillen seudulla. Nicolas’n suunnitelmat liittyivät tosin aivan muuhun kuin seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseen, jota varten hän olikin varannut mukaansa .22-kaliiperisen pienoispistoolin.

Nicolas Claux’n saavuttua sovitusti 34-vuotiaan miehen luokse, pahaa-aavistamaton Thierry Bissonnier päästi seuralaisensa sisälle asuntoonsa. Miehen sulkiessa etuovea ensimmäinen, lähietäisyydeltä, ammuttu laukaus osui häntä silmän seudulle, jonka jälkeen uhri kaatui kasvoilleen lattialle. Nicolas’n seuratessa uhrinsa kamppailua vierestä, hän kuvaili myöhemmin miten veri oli levinnyt uhrin alla olevaan mattoon ja miehen rahisevan hengityksen muistuttaneen ”oljen korren läpi hengittämistä”. Uhri ei ollut hänen mukaansa huutanut tai ryhtynyt vastarintaan – vain liikkunut enää vähäisesti ja hengittänyt katkonaisesti.

Tilanne ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä Nicolas huomasi yllätyksekseen, ettei ensimmäinen laukaus aiheuttanutkaan Thierry Bissonnierin välitöntä kuolemaa. Ladattuaan jälleen aseensa hän ampuikin lattialla makaavaa uhriaan vielä useita kertoja. Pienikaliiperisten luotien pysähdyttyä kuitenkin uhrin kalloon, Nicolas jäi jälleen vain tarkkailemaan kauanko uhri kykenisi sinnittelemään ”kiinni elämässä”.

Välittömän euforian vallassa Nicolas siirtyi hetkellisesti keittiöön, jonka jälkeen hän söi löytämiään keksejä hieman syrjemmällä istuen, seuraten samalla uhrinsa kuolinkamppailua. Uteliaisuutensa ja seksuaalisesti värittyneiden ajatustensa ajamana hän työnsi uhrin ampumahaavoihin jopa kynän voidakseen arvioida paremmin niiden syvyyttä.

Lopuksi Nicolas ampui uhriaan vielä lähietäisyydeltä selkään. Sydämen lävistänyt luoti aiheutti lopulta lähes välittömän kuoleman, jonka jälkeen Nicolas murskasi vielä raskaan kukkaruukun uhrinsa päähän. Murhan jälkeen hän pyrki parhaansa mukaan hävittämään asunnon pinnoille jättämiään sormenjälkiä, ja varasti samassa yhteydessä vielä uhrinsa lompakosta henkilöllisyysasiakirjoja sekä maksuvälineitä. Kuultuaan rappukäytävästä askelia hän ei kuitenkaan ehtinyt leikata uhrista lihaa mukaansa, vaan poistui asunnosta kiireesti peläten mahdollista paljastumista.

Ruumiin löytyminen

Thierry Bissonnierin vanhemmat löysivät poikansa tämän asunnon lattialta vasta kolmen päivän kuluttua, kun ruumis oli jo alkanut hajota. Poliisi käynnisti ilmoituksen saatuaan henkirikostutkinnan tavanomaisen perusprosessin mukaisesti: asunto eristettiin ja rikospaikka dokumentoitiin valokuvaamalla sekä kirjaamalla vainajaan ja ympäristöön liittyvät ensihavainnot. Samalla aloitettiin rikostekninen työ, jossa etsittiin ampumiseen liittyviä jälkiä, mahdollisia sormenjälkiä sekä merkkejä siitä, oliko asunnosta mahdollisesti viety omaisuutta. Rikosteknisen tutkinnan rinnalla käynnistettiin myös oikeuslääketieteellinen prosessi, jossa kuolemansyy ja vammojen luonne varmistettiin ruumiinavauksessa.

Murhan jälkeen Nicolas oli sen sijaan ryhtynyt käyttämään paitsi uhrilta varastamiaan varoja myös henkilöllisyysasiakirjoja. Manipuloidun ajokortin avulla hän pyrki peittämään todellisen henkilöllisyytensä erilaisia hankintoja tehdessään, jättäen kuitenkin samalla ymmärtämättään jälkeensä myös viitteitä toimistaan. Poliisin saatua haltuunsa valokuvan Nicolas’n väärentämästä ajokortista, jota mies oli käyttänyt noin kuukautta aiemmin videokameran hankinnassa, anastettu identiteetti johti viimein epäilyyn, linkittämällä petoksen Thierry Bissonnierin henkirikokseen. Samaan aikaan myös ballistiset tutkimukset olivat muodostuneet keskeiseksi todistekokonaisuudeksi, jotka asiakirjojen väärinkäytösten lisäksi alkoivat kohdistumaan samaan henkilöön.

Nicolas Claux pidätetään

15. marraskuuta 1994 Pariisin rikospoliisin henkirikoksiin erikoistunut yksikkö otti Nicolas Claux’n kiinni Pariisissa Moulin Rougen edustalla, jonka jälkeen kuulustelut siirsivät tutkinnan painopisteen nopeasti kohti yksityiskohtaista tapahtumakulun selvittelyä. Nicolas tunnustikin nopeasti tekemänsä henkirikoksen, kun kuulusteluissa esitettiin ballistiseen näyttöön viittaavia seikkoja – rikoksentekoväline löytyikin myöhemmin Nicolas Claux’n asunnosta vuoteen alta.

Kotietsintä

Kotietsintä nostikin tapauksen luonteen aivan uudelle tasolle, sillä miehen asunnosta tehdyt löydöt eivät liittyneet vain tutkinnan kohteena olevaan henkirikokseen. Nicolas Claux’n pienestä asunnosta Pigallen alueella löydettiin nimittäin lukuisia luunpalasia ja ihmishampaita, ihmistuhkaa sisältäviä hautauurnia, sekä veripankista anastettuja veripusseja. Näiden lisäksi asunnosta takavarikoitiin runsaasti sadomasokistista kuva- ja lehtimateriaalia sekä muuta esineistöä, joka tuki väkivaltaan ja kuolemaan kytkeytyneiden mielikuvien tietoista ja pitkäkestoista vaalimista.

Kuulustelut

Kuulusteluissa Nicolas kertoi myös kannibalismiin ja hautausmaihin liittyvistä rikoksistaan. Tunnustusten sisältö ja laajuus vaihtelevat lähteittäin, sillä osa tiedosta perustuu tekijän omaan kertomukseen, osa konkreettisiin havaintoihin. Tältä osin merkittävää onkin se, että oikeusprosessiin liittyneissä kuvauksissa tutkintatuomari Gilbert Thielin mainittiin suhtautuneen väitteisiin aluksi epäillen, kunnes tutkinnan edetessä löytyneet rikotut mausoleumit ja ihmisjäänteiden anastamiseen viitanneet havainnot antoivat ulkoista tukea kertomuksille hautojen häpäisyistä.

Esitutkinta, vankeusaika ja psykiatriset arviot

Marraskuun 1994 pidätyksen jälkeen tapauksen käsittely siirtyi jopa 2,5 vuotta kestäneeseen esitutkintavaiheeseen, jonka aikana Nicolas Claux’n yhteydenpitoa kontrolloitiin tiukasti. Tänä aikana tutkinta, mielentilaa koskevat arviot ja oikeudenkäyntiin valmistautuminen muodostivat kokonaisuuden, jossa henkirikoksen lisäksi tarkasteltiin myös aiempia vainajiin kohdistuneita rikoksia sekä sairaalaympäristöön liittyviä varkauksia.

Esitutkinnassa Nicolas Claux’n oma teonkuvaus sekä hänen asunnostaan takavarikoitu esineistö nostivatkin keskeiseksi arviointikysymykseksi myös syyntakeisuuden. Asiassa kuultiin psykiatrisia asiantuntijoita, joiden lausunnoilla pyrittiin erittelemään, miltä osin Nicolas’n menettely ilmensi tietoista ja harkittua toimintaa ja miltä osin se viittasi vakavaan ajattelun häiriintymiseen. Joissakin lähteissä viitattiin samassa yhteydessä arvioihin, joissa miestä luonnehdittiin sadistiseksi ja “lähes psykoottiseksi”, joskin ei myöskään täysin syyntakeettomaksi. Tämä asetelma osaltaan selitti, miksi esitutkinta ei rajoittunut vain tapahtumainkulun selvittämiseen, vaan sisälsi toistuvaa punnintaa myös teon motiivien, ymmärryskyvyn ja toimintakyvyn merkityksestä rikosprosessissa.

Oikeudenkäynti

Pariisin valamiestuomioistuimessa käyty oikeudenkäynti Nicolas Claux’ta vastaan alkoi 9. toukokuuta 1997, jossa miestä syytettiin Thierry Bissonnieriin kohdistuneesta henkirikoksesta sekä siihen liittyneestä omaisuusrikoksesta ja asiakirjaväärennöksestä. Syyttäjän näytöllinen ydin rakentuikin paitsi murhan myös sitä seuranneen tapahtumaketjun ympärille, liittäen syytetyn konkreettisesti sekä rikospaikkaan että uhrin henkilöllisyyteen.

Puolustuksen näkökulmasta keskeiseksi muodostui se, missä määrin Nicolas Claux’n tekoa tuli arvioida tahallisena ja ennalta harkittuna henkirikoksena, ja miltä osin hänen psyykkinen tilansa vaikutti rikosoikeudelliseen vastuuseen. Puolustusasianajaja Irène Terrel vaatikin asiakkaansa julistamista syyttömäksi. Syyttäjä sen sijaan pyrki murtamaan puolustuksen asetelman esittämällä oikeudelle aineistoa, jonka tarkoituksena oli kuvata paitsi kokonaisuuden suunnitelmallisuutta myös syytetyn elämäntapaa ja sitä kautta hänen motiiviensa ja riskinottonsa kehittyvää luonnetta.

Oikeudessa valamiehistölle esiteltiin kuvia myös Nicolas Claux’n asunnosta. Kuvamateriaali liitettiin syyttäjän argumentaatiossa kokonaiskuvaan, jossa väkivallan ja kuoleman tematiikka ei näyttäytynyt pelkkänä satunnaisena poikkeamana vaan ympäristöön ja kiinnostuksenkohteisiin kytkeytyneenä pysyvänä ilmiönä. Teon harkintaan ja tahallisuuteen nojaten syyttäjän tehtäväksi jäi rajata, miltä osin Nicolas Claux’n mielentilaa voitiin ottaa huomioon rikosoikeudellisen vastuun arvioinnissa.

Murhan jälkeisiä omaisuusrikoksia käsiteltiin osana samaa kokonaisuutta, koska syyttäjän mukaan ne muodostivat johdonmukaisen jatkumon. Henkirikoksen jälkeen varastetut shekkivihko, maksu- ja ajokortti, sekä niihin liittyvät käyttöyritykset olivat osaltaan johtaneet lopulta siihen, että epäiltyyn tekijään oli päästy kiinni. Tämän yhteydessä syyttäjä kuvasi miten Nicolas Claux oli liittänyt varastamaansa ajokorttiin oman kuvansa, ja käyttänyt tämän jälkeen muokattua asiakirjaa ostotilanteessa. Näyttökysymys ei tällä tavoin rajoittunutkaan siis pelkästään asunnon tapahtumiin, vaan myös siihen, miten tekijä oli rikoksen jälkeen pyrkinyt hyötymään uhrin omaisuudesta.

Patologin lausunto tähän

Kun istunnossa siirryttiin itse henkirikoksen lääketieteelliseen näyttöön, oikeus sai ruumiinavauslausunnon avulla jäsentyneen kuvan laukauksista ja niiden vaikutuksista. Lausunnon mukaan ensimmäinen luoti oli kulkenut silmän kautta ja pysähtynyt juuri ennen aivokudosta, joten kyseinen vamma ei vakavuudestaan huolimatta ollut kuitenkaan aiheuttanut välitöntä kuolemaa. Tätä seuranneiden laukausten todettiin osuneen enimmäkseen uhrin päähän, jossa pienikaliiperiset luodit olivat murskautuneet kalloa vasten. Näistä vain yksi oli tunkeutunut vähäisesti uhrin aivoihin. Kuolemaan johtanut vamma oli syntynyt vasta viimeisestä laukauksesta, jolloin selkään ammuttu luoti oli lävistänyt uhrin sydämen, ja aiheuttanut oikeuslääketieteellisen arvion mukaan lähes välittömän kuoleman.

Syyttäjä tukeutuikin todistelussaan vahvasti tähän oikeuslääketieteelliseen kokonaisuuteen väittäessään, että toistuvat laukaukset ja uhrin vammojen laajuus ilmensivät ylimitoitettua väkivaltaa ja siten teon harkittua luonnetta. Puolustus sen sijaan pyrki asettamaan vammojen muodostumisen Nicolas Claux’n kertomien yksityiskohtien ja hänen psyykkisen tilansa yhteyteen, korostaen sitä, ettei ruumiinavauksessa ollut todettu seksuaalirikokseen viittaavia merkkejä, vaikka uhrin kanssa oli sovittu nimenomaisesti tapaaminen S/M-henkisen seuranhakupalvelun kautta.

Tuomio

Oikeudenkäynnissä kuultujen psykiatristen asiantuntijalausuntojen perusteella Nicolas Claux’n syyntakeisuutta pidettiin kuitenkin osittain alentuneena. Valamiehistön arvioitavaksi jäikin näytön kokonaisuus: vaikka teon tunnusmerkistö ja tapahtumien kulku viittasivat vakavaan henkivaltarikokseen, punnittavaksi tuli myös se, miten hänen mielentilansa oli vaikuttanut syyksiluettavuuteen ja sitä kautta rangaistuksen mittaamiseen. Oikeuden ratkaisussa Nicolas Claux todettiin lopulta syylliseksi ja hänet tuomittiin 12 vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen.

Vankeus Fleury-Mérogis’ssa

Tuomion jälkeen Nicolas jatkoi rangaistuksensa suorittamista Fleury-Mérogis’n vankilassa, Pariisin eteläpuolella sijaitsevassa suljetussa laitoskokonaisuudessa, jossa arki rakentui valvotun rytmin ympärille. Päivä jakautui sellissä vietettyihin jaksoihin, valvottuihin siirtymiin sekä harvoihin hetkiin, jolloin vanki pääsi osallistumaan koulutukseen tai muuhun ohjattuun toimintaan. Nicolas Claux pyrkikin tässä vaiheessa suuntaamaan aikaansa erityisesti järjestelmän näkökulmasta “kuntouttavaan” toimintaan, joka samalla antoi hänelle konkreettisen keinon jäsentää identiteettiään uudelleen.

Vankilassa keskeiseksi toiminnaksi muodostuikin opiskelu, jossa Nicolas kertoi keskittyneensä kahden vuoden ajan tietokoneohjelmointiin. Hänen mukaansa käytännöllinen valinta perustui ohjelmoinnin kurinalaiseen luonteeseen, jossa sisäinen logiikka – ongelman pilkkominen osiin ja ratkaisun rakentaminen askel askeleelta – tarjosivat hänelle rakenteen, joka poikkesi jyrkästi hänen aiempiin tekoihinsa liitetystä hallitsemattomuudesta. Samalla opiskelu toi vankila-arkeen selkeää rakennetta: tavoitteet, tehtävät ja edistymisen seuraaminen jäsensivät päiviä ja antoivat niihin konkreettisen rytmin.

Opiskelun lisäksi toinen merkittävä “uusi suunta” oli kuvataide. Keräilijöiltä saadut yhteydenotot vain vahvistivat tätä kehitystä, jonka innoittamana Nicolas alkoi maalata luontaisiksi kokemiaan aiheita mm. hautausmaita. Sellissään hän kertoi pitäneensä valokuvia Highgaten hautausmaasta ja saaneensa niistä aihelmia. Hautausmaan lisäksi maalausten aiheet liittyivät myös ruumishuonetyöhön, kuten ruumiinavauksiin, joihin hänen elämänhistoriansa oli jo ennen tuomiota kytkeytynyt. Materiaalien osalta Nicolas on kertonut saaneensa käyttöönsä akryyli- ja öljyvärejä ja pitäneensä jopa maalaustelinettä sellissään.

Siirto – Maison Centrale de Poissy

Vuonna 1999 – suoritettuaan tuomiostaan noin kaksi vuotta – Nicolas Claux siirrettiin Yvelinesissä sijaitsevaan Maison centrale de Poissyn vankilaan, pitkien vankeusrangaistusten täytäntöönpanoon tarkoitettuun laitokseen. Rakennus sijaitsi Poissyn keskustassa historiallisessa korttelissa, noin 800 metrin päässä rautatieasemasta. Alun perin luostariksi 1640-luvulla suunniteltu rakennus oli muutettu sittemmin vankilakäyttöön, ja nimenomaan keskusvankilatyyppisenä laitoksena sillä oli ollut merkittävä asema jo 1800-luvulta lähtien.

Maison Centrale de Poissyn vankilassa arki oli niin ikään varsin säädeltyä ja rytmitettyä. Uudessa ympäristössään Nicolas jatkoi yhä maalausharrastustaan kuvauksensa mukaan lähinnä siksi, että olosuhteet tarjosivat ympäristön, jossa aikaa riitti yllin kyllin omien ajatusten kuvalliseen ilmaisuun. Tämän lisäksi hän on myöhemmissä haastatteluissa kertonut aloittaneensa kirjeenvaihdon useiden Yhdysvalloissa vangittujen rikoksentekijöiden kanssa, joista viihdyttävimpinä hän on nostanut esiin nimet: Doug Clark, David Gore, Ian Brady sekä Patrick Kearney.

Myöhemmin Nicolas Claux on itse väittänyt olleensa kirjeenvaihdossa jopa kolmenkymmenen sarjamurhaajan kanssa. Nicolas’n oman kertomuksen mukaan kirjeenvaihto “tunnettujen tappajien” kanssa sai alkunsa hänen saatuaan vankilaan fanipostia yhdysvaltalaiselta sarjamurhaajalta Patrick Kearneyltä. Tämän lisäksi Nicolas on väittänyt kirjoittaneensa aktiivisesti myös muille tunnetuille sarjamurhaajille – näiden joukossa mm. Ed Kemper ja Jeffrey Dahmer.

Vapautuminen ehdonalaiseen

Vapauduttuaan ehdonalaiseen vuonna 2002 – suoritettuaan tuomiostaan noin kuusi vuotta – Nicolas Claux’n arjen painopiste siirtyi asteittain pois suljetun laitoksen rutiineista kohti omaehtoista toimeentuloa ja näkyvyyden rakentamista. Vapautumisen jälkeistä suuntaa kuvataankin julkisissa lähteissä usein taiteen kautta, joissa hänen maalauksensa yhdistettiin nimenomaan synkän ja makaaberin kuvaston keräilijöihin sekä tunnettuja rikoksentekijöitä esittäviin muotokuvasarjoihin. Tietoisen provokatiivisia teoksia välitettiin myös näyttelyihin sekä myyntiin.

Käytännössä muutos merkitsikin sitä, että Nicolas Claux’n piti rakentaa itsestään “myytävä” hahmo. Tässä kohtaa verkkonäkyvyys ja miehen taustaa korostava taustoitus muodostuivatkin keskeisiksi välineiksi: hän tuotti kuvituksia ja portfoliomaista aineistoa, jossa synkkä rikos- ja kuolemakuvasto liitettiin esteettiseen kokonaisuuteen.

Kun taide sidottiin tarkoituksellisesti vielä hänen aikaisempaan maineeseensa, seurauksena syntyi kaksijakoinen asetelma: toisaalta teosten arvoa nostettiin “aidolla” ja rikokseen kytkeytyvällä taustalla, joka samalla altisti hänet kuitenkin jatkuvalle julkiselle vastareaktiolle. Eräässä galleriaesittelyssä Nicolas Claux’n väitettiin jopa työskentelevän jälleen sairaalan ruumishuoneella Pariisissa, mutta väitteen todenperäisyyden jäädessä vain esittelylähteen varaan kyse oli mitä todennäköisimmin vain provokatiivisesta myyntiargumentista.

Elämä vapaudessa ja tarina “Pariisin vampyyristä”

Vapautumisensa jälkeen Nicolas Claux liikkui Euroopassa rakentaen sosiaalisia suhteitaan. Omiin kertomuksiinsa perustuvassa haastattelussa hän kuvasi miten vankeusaikana alkanut kirjeenvaihto pohjoismaisten kontaktien välillä oli nimenomaisesti johtanut siihen, että mies matkusti vapautumisensa jälkeen Ruotsiin tapaamaan erästä naista. Koettuaan olosuhteet itselleen kuitenkin ”liian vaikeiksi”, hän muutti myöhemmin Englantiin, jossa eli parisuhteessa yhdessä uuden kumppaninsa ja tämän alaikäisen lapsen kanssa.

Samaan aikaan myös Nicolas Claux’n julkinen hahmo alkoi konkretisoitua, kun lempinimi “Pariisin vampyyri” oli saanut jalansijaa julkisessa keskustelussa jo heti hänen vapautumisensa jälkeen. Nimitys toimikin eräänlaisena valmiina tarinarunkona sekä median kiinnostuksen herättämiseen että oman brändin tunnistettavuuden kasvattamiseen, jota mies käytti häikäilemättä hyväkseen ottaessaan vastaan haastattelupyyntöjä.

Kun Nicolas myöhemmin palasi takaisin Pariisiin, ympäristö tarjosi symbolisen kotikaupungin lisäksi myös myytin kannalta uskottavan näyttämön. Mitä vahvemmin hänen nimensä yhdistettiin tiettyyn mielikuvaan, sitä helpompaa oli myydä taidetta, esiintyä haastatteluissa ja löytää yleisö, joka nimenomaan etsi “hyväksyttävän rajalla” liikkuvaa sisältöä.

Taiteen ja median hyödyntäminen sekä kiistakohdat

2010-luvulla Nicolas Claux kehitti taiteellista tuotantoaan käyttäen samalla julkisuutta näkyvyytensä vahvistamiseen. Näyttelyissä esillä olleista teoksista kirjoitettiin myös lehdissä, minkä lisäksi hän esiintyi televisio-ohjelmissa. Kokonaisuutena julkisuus ei siis syntynyt vain yksittäisestä “uudesta” paljastuksesta vaan pitkästä jatkumosta, jossa sama kertomus toistui eri kanavissa muuntuen kulloisenkin formaatin vaatimuksiin.

Keskeisenä osana tätä ajanjaksoa esiin nousee erityisesti Nicolas Claux’n rikosaiheiseen estetiikkaan nojaava tuotanto, jossa tunnetuimpia kokonaisuuksia olivat muotokuvat “kuuluisista murhaajista ja mielipuolista”. Ostajat halusivatkin pelkän maalauksen ohella myös aiheeseen liittyvän tarinan, joka heijasteli paitsi kohteen nimeä myös Nicolas Claux’n omaa taustaa. Sama mekanismi synnyttikin samalla merkittävän kiistakohdan: osa yleisöstä näki maalaukset ensisijaisesti taiteellisena provokaationa, kun taas osa piti niitä rikoksen ja uhrin halventamisena tai väkivallan normalisointina.

Nicolas Claux’n kirjallinen “tekijäidentiteetti” konkretisoitui niin ikään lokakuun lopulla 2020, kun ranskalaisissa kirjakaupoissa julkaistiin teos L’évangile de la putréfaction: mémoires (Mätänemisen evankeliumi: muistelmat), jonka kuvauksissa Nicolas Claux’n elämä kehystettiin tietoisesti makaaberiin estetiikkaan. Muistelmateoksen laajuus – 666 sivua – nostettiin näkyväksi osaksi teoksen markkinointia. Samalla ajanjaksolla esitettiin myös väitteitä hänen työskentelystään ruumishuoneella, vaikka niiden keskeinen merkitys liittyikin todennäköisesti vain markkinoinnilliseen mielikuvaan.

Nykyhetki – julkisuus, haastattelut ja uudet julkaisut

Vuodesta 2020 alkaen Nicolas Claux on pitänyt julkista näkyvyyttään yllä ennen kaikkea haastatteluilla ja omalla julkaisutoiminnallaan. 11. lokakuuta 2020 julkaistussa haastattelussa hän ohjasi lukijoita paitsi murhaesineistöön keskittyvään verkkokauppaansa myös seuraamaan itseään sosiaalisessa mediassa.

Kyseinen linja sai vahvistusta vuonna 2021, jolloin hänen ympärilleen rakentunut tuotanto kytkeytyi entistä selvemmin Nicolas’n julkisuuskuvaan, jossa provokaatio näyttäytyi merkittävänä osana kaupallista logiikkaa. 8. tammikuuta 2021 hänen nimellään julkaistiin teos The Cannibal Cookbook (Kannibaalin keittokirja), jota markkinoitiin nimenomaisesti ihmislihaan viittaavana keittokirjana. Kaupallinen strategia tuki Nicolas Claux’n henkilöbrändin tietoista rakentamista ja korostamista, ja ruokki samalla paitsi yleisön kiinnostusta myös moraalista paheksuntaa.

Samana keväänä hän kertoi 4. huhtikuuta 2021 julkaistussa pitkässä haastattelussa toimineensa rikosaiheisen “Camion Noir” -kustannussarjan vastuuhenkilönä sekä murhaesineistöön keskittyvän ”Serial Pleasures” -kaupan pyörittäjänä. Tuotantoonsa hän liitti myös omaelämäkerrallisia ja “satanistisiksi” kehystettyjä julkaisuja, tukien hänen elämänsä ympärille luotua ”ammatillista” projektia, jossa rikoshistoria näyttäytyi yhtä aikaa leimana ja myytävänä kertomuksena.

Vuoteen 2025 mennessä Nicolas Claux kiersi yhä useammin kansainvälisissä podcasteissa ja verkkovideoissa, joissa hänen menneisyytensä esitettiin toistuvasti paitsi sensaationa myös “selitettävänä” ilmiönä. 30. lokakuuta 2025 julkaistu ”Anything Goes with James English” -podcastin jakso 513 toi hänet uudelleen laajan englanninkielisen yleisön tietoisuuteen. Tarina rakentui haastattelussa pitkälti Nicolas Claux’n omien sanojen varaan, vaikka taustalla vaikuttivatkin rikokseen liittyvät keskeiset faktat ja niistä langetettu tuomio.

Samalla Nicolas Claux’n julkinen toiminta ulottui median ulkopuolelle myös tapahtumiin, joissa keskusteltiin rikosten esineellistämisestä ja viihteellistämisestä. RTL uutisoi 8. syyskuuta 2025 Berliinissä järjestetystä ”Serial-Killer – The Exhibition” -näyttelystä, jossa esiteltiin todellisiin rikostapauksiin liittyvää esineistöä. Nicolas Claux’n kerrottiin olleen mukana näyttelyn rakentamisessa. Näyttelyä perusteltiin rikosilmiöiden ja -tutkinnan esittelyllä, vaikka samalla sen kiinnostavuus rakentui pitkälti paitsi oikeisiin rikoksiin liittyvään esineistöön myös siihen, että mukana oli henkirikoksesta tuomittu henkilö.