PAHUUDEN ANATOMIA

Kotimainen rikos podcast
Kuuntele Spotifyssä

Jakso 22

Lori Poland

Toivejakso

Lori Poland

Tilaa maksullinen sisältö

Haluatko rajattoman pääsyn tähän ja muihin maksullisiin jaksoihin Spotifyssä? Osoita tukesi liittymällä tilaajaksi hintaan 0,99€/kk.

Sheridanin pieni kaupunki sijaitsi Arapahoen piirikunnassa Coloradossa. Tiivis 5000 asukkaan yhteisö oli vuosien saatossa hitsautunut yhä vain tiukemmin yhteen ja ihmiset tunsivat vilpitöntä ylpeyttä rauhallisesta asuinympäristöstään. Kaupungin kukoistava keskusta-alue tarjosi ihmisille lukuisia viihtyisiä kahviloita ja ravintoloita. Lisäksi läheiset vuoret ja metsät antoivat aktiivisille ihmisille mahdollisuuden nauttia luonnonkauneudesta, patikoinnista ja retkeilystä.

Elokuun 22. päivä 1983 oli valjennut aurinkoisensa ja päivän lämpötilaksi oli ennustettu jopa yli 30 asteen helteitä. Puolen päivän aikaan elohopea oli noussut jo reilusti yli 25 asteen. Auringossa kylpevän naapuruston täytti lasten iloinen nauru ja ruohonleikkurien tasainen hurina, sillä useat asukkaat olivat jalkautuneet pihoilleen hoitamaan kukin omia askareitaan.

Muutamien naapureidensa tapaan myös Richard Poland oli ottanut vapaata töistä hienon sään takia, edistääkseen viikonlopun aikana hyvälle alulle saattamaansa talon maalausta. Urakka oli jo pitkälti yli puolen välin, joten Richard arvioi kaiken olevan valmista viimeistään klo 17 mennessä. Hänen lapsensa, 3-vuotias Lori ja tämän kaksi vuotta vanhempi veli nauttivat niin ikään muiden lasten tapaan lämpimästä päivästä talon etupihalla leikkien.

Kuuma päivä vaati kuitenkin nopeasti veronsa ja vilvoitusta kaipaavat lapset pyysivät isältään mehujäitä. Richard heltyi nopeasti lasten aneluille ja noin kello 12.45 hän keskeytti maalausurakkansa hetkeksi hakeakseen jälkikasvulleen jäätelöt keittiön nurkassa sijaitsevasta pakastimesta. Sisälle päästyään isä vilkaisi vielä kerran ulos ikkunasta varmistaakseen, että lapset pysyivät varmasti pihalla. Richard seurasi hetken aikaa hymyillen lastensa temmellystä pihalla ennen kuin käänsi selkänsä avatakseen pakastimen oven.

Lori Polandin kaappaus

Vain muutama minuutti myöhemmin Richard astui jälleen ulos talon etuovesta huurteiset jäämehut käsissään, kun hän tunsi kylmän kouraisun rinnassaan. Lorin 5-vuotias isoveli seisoi etupihalla, mutta pientä tyttöä ei näkynyt missään. Isä otti muutaman nopean juoksuaskeleen päästäkseen pojan luokse ja haravoi samalla katseellaan etupihalta avautuvaa ympäristöä. Pian hän havaitsikin etupihan ohittavalla kiveyksellä Lorin pikkuhousut.

Kylmäävän kauhun vallassa isä jatkoi vielä hetken tyttärensä etsintöjä talon tontilla, mutta tuloksettoman penkomisen jälkeen Richard ryhtyi kyselemään havaintoja naapureiltaan. Yksi naapureista kertoikin nähneensä hetkeä aikaisemmin talon edustalle pysäköidyn auton, joka oli poistunut paikalta yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Päällisin puolin tilanne ei ollut kuitenkaan vaikuttanut mitenkään epäilyttävältä.

Viimeistään tässä vaiheessa Richard oli  jo täysin vakuuttunut, että hänen 3-vuotias tyttärensä Lori oli kaapattu ja pelosta sekaisin oleva perheenisä ilmoitti tytön katoamisesta poliisille. Tieto tytön katoamisesta saavutti nopeasti koko lähialueen ihmiset ja koko yhteisön arki pysähtyi kuin seinään. Yhä useammat vapaaehtoiset jättivät päivän askareensa sikseen ja liittyivät mukaan etsintöihin. 3-vuotiaan tytön löytäminen oli muodostunut koko yhteisön prioriteetiksi. Etsintöihin osallistuneet henkilöt kiinnittivät julisteita ympäri kaupunkia ja haravoivat epätoivoisesti lähimetsiä.

Poliisi aloitti välittömästi massiivisen ajojahdin ja ryhtyi kuulustelemaan naapuruston asukkaita. Useat partiot kulkivat ovelta ovelle tiedustelemassa havaintoja mistä tahansa poikkeavasta toiminnasta lähialueiden tuntumassa.

Polandin perhe oli täysin poissa tolaltaan. Täysin normaalina valjenneen elokuisen päivän ylle oli noussut sysimusta varjo – minuuttien ja tuntien kuluessa epätoivo perheen sisällä vain jatkoi kasvamistaan. Toistaiseksi poliisilla ei ollut vielä tarkempaa tietoa talon edustalla havaitusta autosta.

Poliisin tiedustelut naapurustossa tuottivat kuitenkin nopeasti tuloksia, kun tärkeä silminnäkijä löytyi aivan Polandien naapurista. Tarkkaavaisena henkilönä tunnettu Paul Weaver osoittautuikin välittömästi tärkeäksi tietolähteeksi, sillä hän oli todistanut kaappausta omin silmin ja osasi antaa elintärkeitä yksityiskohtia talon eteen pysäköidystä autosta.

Paul kertoi viranomaisille katselleensa lasten leikkiä keittiönsä ikkunasta, kun oranssi sedan-mallinen Datsun oli yhtäkkiä pysähtynyt Polandien talon edustalle. Vain hetkeä myöhemmin, Paul oli jalkautunut etupihalle ulos talostaan ja ehtinyt nähdä paikalta pois kaasuttaneen oranssin auton. Muut lapset olivat tuolloin kertoneet miehelle, että Lori oli noussut vain hetkeä ennen paikalta poistuneen auton kyytiin. Kuin ihmeen kaupalla Paul oli ennättänyt paikalle juuri viime hetkellä ja ehti painamaan mieleensä auton rekisterikilven kolme ensimmäistä kirjainta: ADV. Jälkimmäisistä numeroista miehellä ei kuitenkaan ollut muistikuvaa.

Vuonna 1983 hallituksella ei ollut vielä tehokkaita linjauksia tai toimintamalleja siepattujen lapsien etsimiseksi tai hyväksikäytön estämiseksi. Esimerkiksi kadonneiden lapsien löytämiseksi myöhemmin kehitetty Amber alert- järjestelmä ei ollut vielä tuolloin käytössä. Myöskään internet – sosiaalisesta mediasta puhumattakaan – ei ollut vielä tavallisen kansan ulottuvilla, joten perheen ainut oljenkorsi tyttärensä löytämiseksi oli tukeutua perinteisten tiedotusvälineiden voimaan.

Vielä katoamisen ensimmäisenä päivänä perheen vanhemmat – Richard ja Diane – esiintyivätkin televisiossa, jossa jakoivat surullisen tarinansa ja huolensa tyttärensä katoamisesta. He anelivat kaappaajaa palauttamaan tyttärensä turvallisesti kotiin. Diane vetosi ihmisiin, jotta kaikki asiasta mitään tietävät henkilöt astuisivat esiin ja kertoisivat tietonsa viranomaisille.

Esiintyminen televisiossa saikin aikaan toivottua liikehdintää, kun useat lähialueen ihmiset ottivat yhteyttä poliisiin. Erään tärkeän vihjeen antoi Michel R. Fisher, joka kertoi omien lapsiensa kokeneen hiljattain ikävän kohtaamisen epäilyttävän miehen kanssa.

Michael Fisherin lapset olivat nimittäin vain viikkoa aikaisemmin kertoneet isälleen, että vieras mies oli seurannut heitä koululta aina kotiin saakka. Mies oli tarjonnut lapsille makeisia palkaksi pikkuhousujen riisumisesta, mutta lapset olivat kieltäytyneet. Michael oli välittömästi asiasta kuultuaan ajanut koululle ja nähnyt paikalla epäsiistin miehen. Epäilty oli kuitenkin paennut juosten paikalta, kun Michael oli noussut autostaan jututtaakseen miestä.

Uusien tietojen myötä poliisi oli jo piirun verran paremmassa asemassa. Auton tuntomerkkien lisäksi viranomaisilla oli nyt kuvaus epäillystä: hieman yli 170cm pitkä ja noin 70 kiloinen mies, olkapäille ulottuvat likaiset, ruskeat hiukset sekä epäsiisti parta.

Vaikka katoamisesta oli jo kulunut useita tunteja, vielä oli toivoa, että tyttö oli hengissä. Suurin ongelma kuitenkin oli se, että poliisilla ei ollut aavistustakaan missä hän oli eikä toistaiseksi ollut tullut esiin pienintäkään vihjettä, joka olisi ohjannut etsintöjä oikeaan suuntaan.

Mutta palataanpa nyt hieman ajassa taaksepäin katoamispäivän aiempiin tapahtumiin.

3-vuotis Lori oli jo koko aamupäivän leikkinyt vanhemman veljensä kanssa ulkona samaan aikaan, kun perheen isä Richard maalasi talon julkisivua ja piti silmällä etupihalla leikkiviä lapsiaan. Puolen päivän jälkeen, isän poistuttua muutamaksi minuutiksi sisälle hakemaan mehujäitä, lapset jäivät hetkeksi kahden jatkamaan leikkejään.

Vain hetki sen jälkeen, kun isä oli poistunut talon suojiin, etupihaa rajaavan jalkakäytävän eteen pysähtyi oranssi auto ja kuskin paikalla istunut mies avasi oikean puoleisen etuoven. Mies kutsui Loria luokseen ja tarjoutui antamaan pienelle tytölle makeisia, jos tämä suostuisi riisumaan pikkuhousunsa.

Pahaa-aavistamaton, viaton pikkutyttö oli helppo kohde. Lori ei kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan riisui pikkuhousunsa jalkakäytävälle ja kurottautui autoon vastaanottaakseen miehen lupaamat makeiset. Kuski käytti avautuneen tilaisuuden hyväkseen. Hän tarttui tytön käteen ja veti avuttoman uhrinsa sisälle autoon. Riuhtaistuaan auton oikeanpuoleisen etuoven kiinni tytön perässä, tuntematon mies kiihdytti autonsa pois paikalta. Aikaa oli tähän kaikkeen oli kulunut vain minuutti – korkeintaan kaksi.

Mies tiesi asettaneensa itsensä alttiiksi vaaralle toteutettuaan häikäilemättömän rikoksensa keskellä tiheään asuttua vilkasta naapurustoa keskellä kirkasta päivää. Ainut järkevä ratkaisu oli siis paeta kaupungista nopeasti mahdollisimman kauas voidakseen välttää paikalle saapuvat poliisit ja mahdollisen saartorenkaan. Aikaa ei ollut hukattavaksi.

Mies suuntasi matkansa kohti etelämpänä nousevia vuoria. Pakomatka jatkui maaseudun halki hurjaa vauhtia aina vuoriston kiemurteleville teille reilun 30km päähän Sheridanin pienestä kaupungista. Aikansa harhailtuaan mies saapui suojaisalle paikalle – jo aikoja sitten käytöstä poistetun ulkokäymälän luokse, joka sijaitsi erään vuoristoa kiertävän luontopolun päätepisteessä.

Kaappaaja riuhtaisi pienokaisen auton jalkatilasta mukaansa. Hän raahasi avuttoman uhrinsa perässään sisälle käymälään ja riisui vaatteet tämän yltä. Mies pakotti tytön kylmälle lattialle ja raiskasi tämän kylmäverisesti. Saatuaan julman työn päätökseensä mies nosti alastoman tytön ylös hyiseltä lattialta ja kääntyi nurkassa ammottavaa käymäläkuilun aukkoa kohti. Hän raahasi pienokaisen perässään aukon kohdalle ja tiputti tämän alas pimeään yli 3 metriä syvään kuiluun.

Kuilun uumenissa oli pilkkopimeää, joten Lorin piti toimia täysin tunto- ja hajuaistinsa varassa. 3 metrin pudotus alas käymälän pohjalle oli aiheuttanut pienelle tytölle useita eriasteisia vammoja erityisesti jalkoihin, joten Lori ei juuri kyennyt liikkumaan. Pimeässä hapuilu olisi ollut joka tapauksessa äärettömän vaarallista, sillä tyttö oli pimeän vankina saastan ja kemikaalipitoisen veden ympäröimänä. Hetken kuluttua kuilun seinillä kaikuvaan itkuun sekoittui myös ylhäältä kantautuva sulkeutuvan oven äänekäs pamaus – Lori oli jätetty kuolemaan yksin maan uumeniin.

Lori oli vasta 3-vuotias, mutta käymälän pohjalla, hyytävän pimeyden keskellä lojuva tyttö ymmärsi, että vedessä oli jotakin pahasti vialla. Lori yritti parhaansa mukaan pysytellä erossa alla vellovasta lietteestä, käyttämällä veden yläpuolella olevaa puista rakennelmaa istuimenaan. Hän oli vasta hiljattain luopunut vaippojen käytöstä ja muiden lasten tapaan se oli ollut myös Lorille suuri ylpeyden aihe. Nyt käymälän pohjalla viruva tyttö kykeni ajattelemaan vain äidilleen aiheuttamaansa pettymystä, koska joutuisi tekemään tarpeensa alleen.

Lorin huoli äitinsä luottamuksen pettämisestä oli tietenkin henkilökohtaisella tasolla täysin aito, mutta käymäläkuilun syvyyksissä – aivan Lorin pään yläpuolella – väijyi myös oikea uhka. Kuilun yläosaan oli nimittäin aikojen saatossa kertyntyt käsittelemätöntä metaanikaasua ja rikkivetyä. Vaikka erilaisten kaasujen sekoitus ei itsessään vielä luonut suoranaista hengenvaaraa, Lori saattaisi helposti menettää tajuntansa ja pudota tiedottomana lietteen sekaan, jos hän päättäisi nousta seisomaan ja hengittäisi kaasuja.

Vaara ei tosin rajoittunut vain yllä velloviin kaasuihin. Alla makaava saastainen lieju muodosti jo itsessään vakavan uhan, sillä tytön jalkojen haavat ja ruhjeet tulehtuisivat helposti joutuessaan kosketuksiin sen kanssa. Ja vaikka Lori olikin toistaiseksi turvassa pienen puurakennelman päällä, hän ei mitenkään olisi saanut koko vartaloaan mahtumaan sen päälle. Niinpä hän antoi jalkojensa roikkua reunan ylitse ja toisinaan hänen jalkateränsä joutuivat kosketuksiin likaisen veden pinnan kanssa.

Lorin etsinnät jatkuvat

23. elokuuta. Kaappausta seuraava päivä.

Poliisi ei ponnisteluistaan huolimatta ollut toistaiseksi päässyt eteen päin Lori Polandin etsinnöissä. Kaappaajan henkilöllisyyden selvittäminen sen sijaan alkoi edistyä hiljalleen, kun FBI liittyi mukaan tutkintaan ja antoi tukensa paikallisille viranomaisille.

Naapurikaupungissa Denverissä asuva isoäiti, Wuanita Zappa, ilmoittautui poliisille nähtyään edellispäivän tapahtumiin liittyvän raportin televisiossa. Iäkäs nainen oli välittömästi tunnistanut poliisin etsimän auton. Hän kertoi nähneensä oranssin Datsunin aikaisemmin pysäköitynä tyttärensä talon edustalle, jossa auton kuski oli häirinnyt hänen pihalla leikkivää lapsenlastaan keskellä päivää.

Naisen vävy oli tuolloin kirjannut auton rekisterikilven muistiin ja isoäiti oli ilmoittanut tiedot jo kuukausi sitten Littletonin viranomaisille. Kilven tunnus oli ADV 627. Poliisi oli juuri ottanut jättimäisen harppauksen syyllisen henkilöllisyyden selvittämiseksi ja kiinni saamiseksi.

Poliisi kykeni nopeasti yhdistämään kilven tunnuksen mieheen nimeltä Robert Paul Thiret, joka toimi paikallisen golf-klubin kentänhoitajana. Viranomaiset tarkistivat tietenkin miehen taustat, mutta poliisin rekisteristä ei löytynyt aiempia merkintöjä epäillystä.

Viranomaiset eivät kuitenkaan tavoittaneet miestä kotoaan ja ajan säästämiseksi poliisi etsikin käsiinsä miehen lähimmän sukulaisen. Robertin äiti, Betty Ann, kertoi poikansa olevan hyvä mies, mutta myönsi että tällä oli ollut ongelmia nuorempana. Häntä oli tuolloin mm. epäilty nuoren pojan säädyttömästä kohtelusta, mutta todisteiden puuttuessa asia ei ollut johtanut pidemmälle. Äiti kertoi myös löytäneensä teini-ikäisen poikansa huoneesta naisten alusvaatteita, mutta Robert oli sivuuttanut äidin kyselyt aiheesta ja väittänyt kaiken olevan vain jonkinlaista kieroa huumoria.

Vanhempien huoli tyttärensä kohtalosta oli lamaannuttant koko Polandin perheen arjen. Myös poliisi tiedosti tilanteen vakavuuden ja jatkoi määrätietoisesti todisteiden keräämistä, sillä jokainen menetetty tunti heikensi mahdollisuuksia löytää tyttö elossa.

Tutkinnat edistyivät kuitenkin tasaisen varmasti. Robert ja hänen autonsa oli yhdistetty jo kolmeen samankaltaiseen tapaukseen, joten kyse ei voinut olla pelkästä sattumasta. Jokaisella kerralla epäilty mies oli tarjonnut makeisia pienille lapsille ja pyytänyt näitä riisumaan pikkuhousunsa.

Samaan aikaan Lori taisteli periksiantamattoman pelon ja hyytävän pimeyden keskellä. Pienokaisen hauras mieli oli koetuksella ja hänen henkinen tilansa alkoi jo murtua. Minuutit muuttuivat tunneiksi eikä kuilun syvyyksistä kyennyt erottamaan yötä päivästä. Kaiken lisäksi hänen pahasti tulehtuneet jalkansa estivät tyttöä nukkumasta. Ironisesti maanalainen vankila oli toistaiseksi ollut myös pelastus, sillä käymäläkuopan pureva kylmyys ei ollut mitään verrattuna öillisiin lämpötiloihin Coloradon vuorilla. Ulkona pieni alaston tyttö ei olisi selvinnyt todennäköisesti edes ensimmäisestä yöstä.

Lori Polandin pelastus

25. elokuuta. Kolme päivää kaappauksen jälkeen

Lori oli viettänyt jo kolme päivää ilman ruokaa ja juotavaa, mutta tämä oli pienin hänen huolistaan. Tytön jalat olivat tässä vaiheessa yläreiteen saakka jo miltei täysin mustat äärimmäisen vakavan tulehduksen takia. Aika oli käymässä vähiin. Pieni tyttö oli jo vaipunut syvälle omaan todellisuuteensa ja tulehduksen aiheuttama korkea kuume vain pahensi tilannetta. Ajatukset täyttyivät houreisista muistoista hänen äidistään ja käymäläkuopan seinillä kaikuvista äänistä. Lori oli itseasiassa niin syvällä omissa maailmoissaan, ettei kuullut edes auki pamahtavaa käymälän ovea tai hänen yläpuolelleen kuilun aukon reunalle ilmestynyttä hahmoa.

Cynthia ja Steven Gaulin olivat paitsi pariskunta myös intohimoisia lintubongareita. Kaksikko oli saapunut Coloradon vuorille patikoimaan ja viettääkseen laatuaikaa yhteisen lempiharrastuksensa parissa. Cynthia oli huomauttanut aviomiestään vatsansa toiminnasta jo useaan otteeseen ja vuoristoiselle tielle päästyään Steven päätti kääntyä kohti Beaver Hook –polun päätepistettä, jossa muisteli sijaitsevan jonkinlaisen ulkokäymälän.

Paikalle päästyään Steven pysäytti autonsa käymälän oven edustalle ja jäi odottelemaan vaimoaan, kun Cynthia nousi ulos autosta ja käveli sisään ulkokäymälän ovesta. Nainen pani heti merkille, että käymälä oli poistettu käytöstä jo aikoja sitten, mutta yllätyksekseen kuuli täysin odottamattoman äänen. Syvältä WC-kuilun uumenista kantautui pienen tytön itkua.

Cynthia riensi nurkassa ammottavan aukon luokse ja kurkisti alas reiästä vain nähdäkseen pimeydessä alapuolellaan heijastuksen pienen tytön kyyneleiden täyttämistä silmistä. Hämmästynyt – ehkä jopa hieman epäuskoinen ja pelokas – nainen kysyi pienokaiselta miten tämä oli päätynyt alas kuoppaan. Tyttö vastasi: ”Minä asun täällä”.

Pariskunta ilmoitti löydöstään viranomaisille ja palokunnan mukana paikalle saapunut vapaaehtoinen palopelastaja Steven Baker laskeutui alas käymäläkuopan pohjalle. Hän löysi tytön välittömästi ja Lori nostettiin ylös kuopasta. Ensihoitajat tarkastivat tytön tilan välittömästi paikan päällä ja oli selvää, että uhri tulisi saada hoitoon ensitilassa. Tyttö oli yhä tajuissaan, mutta kärsi vakavasta nestehukasta ja tulehduksesta, joten aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Lorin äiti Diane sai nopeasti tiedon tyttärensä yllättävästä löydöstä ja suuntasi aikailematta kohti ilmoitettua sairaalaa.

Vaikka Lori olikin löydetty elossa hänen ennusteensa oli kaikkea muuta kuin lupaava. Tytön henkinen hyvinvointi oli romahtanut. Lori oli vaipunut dissosiatiiviseen tilaan, jolloin henkilön ajatukset, tunteet, identiteetti ja tajunta ovat irrallaan toisistaan. Tämän lisäksi hän kärsi unettomuudesta ja jatkuvista painajaisista. Lori oli täysin kauhuissaan jopa omien vanhempiensa kohtaamisesta.

Lori Poland taistelee hengestään

Lääkäreillä oli kuitenkin myös vakavampia akuutteja huolenaiheita. Lorin sydän, keuhkot ja aivot olivat pettämässä. Hänen sormensa, jalkateränsä ja varpaansa olivat täysin mustia ja nopeasti leviävän infektion takia raajojen amputaatio alkoi näyttää ainoalta jäljellä olevalta vaihtoehdolta tytön hengen pelastamiseksi.

Ammattitaitoisen ja periksiantamattoman hoidon johdosta Lorin tilanne kuitenkin parani jo muutamissa päivissä eikä kirurgisiin toimenpiteisiin ollut enää aihetta. Kaikkien helpotukseksi Lorin molemmat jalat säästyivät ja tytön tilan lopulta parannuttua riittävästi, hän pääsi viimein takaisin perheensä luokse.

Koettelemukset eivät kuitenkaan olleet vielä ohi. Kun poliisi vihdoin tavoitti etsimänsä miehen, viranomaiset kääntyivät Lorin puoleen saadakseen tältä kaipaamiaan lisätietoja. Häntä pyydettiin mm. antamaan yksityiskohtainen kuvaus tapahtumista, jotka Lorin nuori mieli yritti kaikin mahdollisin keinoin tukahduttaa.

Lastenlääkäri Richard Krugman toimi Lorin lääkärinä ja kuvasi kuulustelun. Kokemus ei ollut vain traumaattinen – se oli myös äärimmäisen vaativa nuorelle kehittymättömälle lapselle. Tämän lisäksi 3-vuotiaalle Lorille annettiin myöhemmin tehtäväksi osoittaa kaappaajansa tunnistusrivistä, joka osoittautui viranomaisten ja syyttäjän kannalta menestykseksi. Pelokas Lori nimittäin tunnisti miehen välittömästi. Tyttö osoitti miestä sormellaan ja totesi hiljaa äidilleen: ”Tuo on se mies”.

Juuri ennen oikeudenkäynnin alkua Robert meni naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja tuore vaimo tarjoutui esittämään miehelleen alibin sieppauspäivälle. Syyttäjät tunsivat olevansa tapauksessa heikoilla ja pelkäsivät, että kerätty todistusaineisto ei riittäisi vakuuttamaan valamiehistöä kidnappauksesta ja murhayrityksestä. Niinpä he päätyivät tarjoamaan Robertille kontroversaalia syytesopimusta, jossa tämä myöntäisi vain seksuaalisen hyväksikäytön.

Robert Paul Thiret
Robert Paul Thiret

Robert tarttui syyttäjän tarjoukseen ja tuomittiin lopulta kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Hänet kuitenkin vapautettiin vain kuusi vuotta myöhemmin – vuonna 1990 – hyvän käytöksen vuoksi. Hän olisi itseasiassa voinut vapauta jo vuotta aikaisemmin, mutta julkinen paine oli tuolloin viranomaisille liikaa, joten Robert istui telkien takana vielä vuoden pidempään. Suuri yleisö oli syystäkin tyrmistynyt miehen saamasta lyhyestä tuomiosta.

Tapahtumat vaikuttivat odotetusti pitkään Lorin elämään. Hänellä oli useita psykologisia ja emotionaalisia ongelmia, kuten masennusta, ahdistuneisuutta ja traumaperäisiä stressihäiriöitä. Varttuessaan hän taisteli myös luottamus- ja itsetunto-ongelmien kanssa, mutta asianmukainen tuki, terapia ja neuvonta auttoivat häntä selviytymään elämässään aina kolmen lapsen ylpeäksi äidiksi asti.

Lori Poland on omistanut elämänsä vastaavista traumoista kärsivien ihmisten auttamiselle ja toimii nykyään laillistettuna terapeuttina. Hän käyttää apunaan omia kokemuksiaan auttaakseen myös muita parantumaan. Terapeutin työnsä lisäksi Lori on myös kirjailija ja julkaissut muistelmateoksen ”I Live Here”, joka kertoo hänen traumaattisista lapsuudenkokemuksistaan ja  paranemisprosessista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *