Janet Chandler

Janet Chandler ja elämä musiikin ympärillä

Janet Chandler oli tammikuussa 1979 22-vuotias Hope Collegen viimeisen vuoden musiikinopiskelija, joka oli varttunut Michiganissa uskonnollisessa perheessä kahden veljensä kanssa. Vanhempiensa Jim ja Glenna Chandlerin kolmesta lapsesta hän oli perheen ainoa tytär.

Läheisten muistoissa Janetin uskonnollisuus ei ollut pelkkä kodin tapa, vaan näkyvä osa hänen omaa ajatteluaan. Isä Jim kuvaili häntä perheen lapsista hengellisimmäksi, kun taas nuorempi veli Dennis muisti sisarensa ihmisenä, joka järjesti pieniä yllätyksiä tehdäkseen joulusta muille erityisen ja oli hänen mukaansa kaikin puolin hyvä isosisko.

Musiikki oli kuitenkin se alue, jonka ympärille Janet rakensi sekä opintonsa että tulevaisuuden suunnitelmansa. Hänen isänsä muisteli tyttärensä rikasta mezzosopraanoääntä ja hetkeä, jolloin naapurit olivat pysähtyneet kodin ulkopuolelle kuuntelemaan hänen lauluaan. Janet soitti myös pianoa, mutta Hope Collegessa hän opiskeli musiikkikasvatusta pääaineenaan nimenomaisesti laulu.

Tammikuuhun 1979 mennessä Janetilla oli enää muutamia kuukausia jäljellä ennen valmistumistaan. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa ulottuivat silti jo huomattavasti tutkintoa pidemmälle, sillä opiskeluhakemuksessaan Janet oli kirjoittanut tavoittelevansa ensin kandidaatin ja tämän jälkeen maisterin tutkintoa. Lopulta hän toivoi voivansa opettaa musiikkia yksityisessä – mahdollisesti kristillisessä – koulussa, vaikka opettamisen rinnalla häntä kiinnosti myös näyttämötyö ja mahdollisuus laulaa tulevaisuudessa oopperassa.

Yötyö Blue Mill Innissä

Opintojen viimeisinä kuukausina Janet tarvitsi myös säännöllisiä tuloja osallistuakseen itse lukukausimaksujensa kattamiseen Elokuussa 1978 hän oli aloittanut osa-aikaisen työn Blue Mill Inn -nimisessä motellissa, jossa Janet työskenteli yövuorossa vastaanottovirkailijana ja yötilintarkastajana. Työ sopi opiskelun ympärille, sillä päivät kuluivat Hope Collegen tunneilla ja harjoituksissa, kun taas iltaisin ja öisin hän vastasi motellin vastaanotosta.

Motellityö oli tuonut mukanaan myös uuden asumisjärjestelyn. Janet asui Blue Mill Innin johtajana työskennelleen 21-vuotiaan Laurie Swankin kanssa motellin lähellä sijainneessa paritalossa, minkä vuoksi työpaikka ja koti kietoutuivat tiiviisti osaksi samaa arkea. Pennsylvaniasta lähtöisin ollut Laurie toimi motellissa Janetin esihenkilönä, mutta työvuorojen jälkeen kaksikko palasi jatkamaan tavallista elämäänsä yhteisessä kodissaan.

Chemetronin lakko tuo vartijat Hollandiin

Muutamaa kuukautta aikaisemmin, lokakuussa 1978, Michiganin osavaltiossa sijaitsevan Hollandin kaupungin Chemetron-kemiantehtaan työntekijät olivat aloittaneet lakon. Tehdasta hallinnoinut yhtiö oli palkannut Wackenhut-vartiointiyrityksen suojaamaan tehdasaluetta ja siellä työskenteleviä lakkoon osallistumattomia työntekijöitä, minkä seurauksena Hollandiin oli saapunut lyhyessä ajassa suuri joukko vartijoita eri puolilta Yhdysvaltoja.

Vartijat olivat tarvinneet komennuksensa ajaksi tietenkin myös väliaikaisen majapaikan, ja lähteestä riippuen heistä noin 50–80 oli sijoitettu asumaan Blue Mill Inniin vain muutamien kilometrien päähän tehtaalta. Yhteinen majoitus teki työtovereista samalla naapureita, jotka viettivät vapaa-aikaansa samoissa tiloissa ja olivat päivittäin tekemisissä myös motellin vastaanoton, siivoojien ja muun henkilökunnan kanssa.

Arthur Paiva ja tehtaan Guesthouse

Wackenhutin Hollandissa toimivaa vartijajoukkoa johti 26-vuotias Arthur Paiva, joka vastasi komennuksen koordinoinnista ja oli ryhmän korkea-arvoisin vartija. Muista poiketen Arthur ei majoittunut Blue Mill Innissä, vaan Chemetronin tehdasalueella sijainneessa erillisessä vierastalossa, jota kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä Guesthouse.

Arthurin asema erotti hänet selvästi motellissa majoittuneista vartijoista. Mies vastasi paikallisen joukon toiminnasta ja edusti komennuksen sisäisessä hierarkiassa auktoriteettia, jonka määräysvalta ulottui tavallisia vartijoita pidemmälle. Samalla Guesthouse muodosti motellin ulkopuolelle toisen paikan, joka liittyi olennaisesti samaan työ- ja tuttavapiiriin.

Blue Mill Innin muuttunut ilmapiiri

Motellin henkilökunnan ja vartijoiden suhteet

Ajan kuluessa motellin työntekijät ja vartijat olivat alkaneet tutustua toisiinsa myös työtehtäviensä ulkopuolella. Osa yhteyksistä kehittyi jopa seurusteluksi tai seksuaalisiksi suhteiksi, eivätkä kaikki osapuolet olleet yksinomaisesti sitoutuneita vain yhteen kumppaniin. Suhteiden tarkkaa luonnetta ei kuitenkaan kaikilta osin ole kyetty myöhemminkään vahvistamaan kiistattomasti.

Blue Mill Innin johtajana työskennellyt Laurie Swank oli vastuussa motellin arjesta samaan aikaan, kun suuri vartijajoukko asutti sen huoneita. Hänen kanssaan läheisessä paritalossa asunut Janet puolestaan työskenteli vastaanoton yövuorossa, joten molempien asema toi heidät säännöllisesti tekemisiin samojen vartijoiden kanssa eri vuorokaudenaikoina.

Myöhemmissä kertomuksissa sekä Laurien että Janetin väitettiin solmineen suhteita joihinkin vartijoihin, mutta erityisesti Janetia koskevat kuvaukset erosivat osittain toisistaan. Varmaa oli lähinnä se, että työntekijöiden ja pitkäaikaisten motellivieraiden väliset rajat olivat alkaneet hämärtyä, kun työvuorot, juhliminen ja yksityiselämä sekoittuivat keskenään tiiviissä ja epävakaassa ympäristössä.

Janetiin kohdistuva vihamielisyys

Tammikuun 1979 alussa Blue Mill Innin 21-vuotias johtaja Laurie Swank kertoi Arthur Paivalle, että Janetilla oli ollut suhteita myös muihin Wackenhut-vartijoihin. Janet oli aikaisemmin ollut läheisessä suhteessa myös Arthurin kanssa, mutta suhde oli jo päättynyt. Arthurista kiinnostunut Laurie oli mustasukkainen Janetin vartijoilta saamasta huomiosta ja halusi kertomuksellaan saada miehen suhtautumaan entiseen lyhytaikaiseen kumppaniinsa aikaisempaa kielteisemmin.

Arthur reagoi kuulemaansa voimakkaasti. Hän kutsui Janetia halventavasti huoraksi ja ilmoitti hoitavansa asian, jolloin motellissa jo aikaisemmin kiertänyt mustasukkainen puhe alkoi saada huomattavasti uhkaavampia piirteitä. Kyse ei kuitenkaan ollut Janetin toiminnan aiheuttamasta tilanteesta, vaan muiden ihmisten tavasta käyttää hänen yksityiselämäänsä vihamielisyytensä oikeuttamiseen.

Samaan aikaan vartijana työskennellyt 32-vuotias James Nelson oli jo käyttäytynyt Janetia kohtaan avoimen seksuaalisesti. Hänen kerrottiin kosketelleen nuorta naista tämän tahdon vastaisesti muiden nähden ja puhuneen teoista, joita halusi tämän kanssa tehdä. Janetin ympärille muodostunut puhe ei näin ollen pysynytkään pelkkänä motellin sisäisenä juoruiluna.

Arthurin reaktio ei myöskään jäänyt vain sanojen tasolle. Hän ja James alkoivat yhdessä muiden vartijoiden sekä joidenkin motellityöntekijöiden kanssa suunnitella tapahtumaa, jota kutsuttiin ”yllätysjuhlaksi”. Suunnitelman ytimessä oli Janetin vieminen Blue Mill Innistä Arthurin käyttämään Guesthouseen vastoin hänen tahtoaan.

Suunnitelma ”yllätysjuhlasta”

Suunnitelman keskeiset osapuolet tiesivät jo etukäteen, ettei Guesthousessa ollut tarkoitus järjestää tavanomaisia juhlia. Janet oli tarkoitus siepata ja kohdistaa häneen sekä fyysistä että seksuaalista väkivaltaa, ja suunnitelmasta puhuttiin jopa ilmaisuin, joiden mukaan hänet raiskattaisiin kuoliaaksi.

Kaikilla myöhemmin Guesthouseen saapuneilla ei silti välttämättä ollut samanlaista ennakkotietoa suunnitelmasta. Lähteet eivät osoita jokaisen osallistuneen valmisteluun sen alkuvaiheista lähtien tai tunteneen kaikkia yksityiskohtia, mutta ainakin keskeiset henkilöt ymmärsivät Janetin joutuvan vakavan väkivallan kohteeksi ja mahdollisesti menettävän jopa henkensä.

”Yllätysjuhlat” olikin ennen kaikkea vain peitetarina, jonka avulla Janetin luottamus voitiin kääntää häntä vastaan. Harmittomalta kuulostavan kutsun varjolla hänet oli tarkoitus hakea suoraan työvuorolta ja kuljettaa motellin ulkopuolella sijaitsevaan Guesthouseen – Arthurin väliaikaiseen asuntoon, jossa mies käytti hyödykseen henkilökohtaista määräysvaltaansa.

Janet viedään Blue Mill Innistä

Tiistai-iltana 30. tammikuuta 1979 Janet aloitti jälleen yövuoronsa motellin vastaanotossa. Aamuyöllä hieman kello 01.00:n jälkeen Wackenhut-vartijat James Nelson ja Robert Lynch saapuivat hänen työpisteelleen kertoen, että Arthur Paivan käyttämässä Guesthousessa järjestettiin Janetille yllätysjuhlat, joihin miesten oli tarkoitus viedä hänet.

Janetin astuttua pois vastaanottotiskin takaa väitetty yllätysjuhla paljastui välittömästi pelkäksi peitetarinaksi. James ja Robert tarttuivat pahaa-aavistamattomaan naiseen, väänsivät hänen käsivartensa selän taakse ja lukitsivat ranteet käsiraudoilla. Tämän jälkeen miehet raahasivat vastustelevan Janetin ulkona odottaneelle autolle ja pakottivat hänet tämän jälkeen ajoneuvon takapenkille.

Janetin kaappaus ei tapahtunut myöskään täysin muiden katseilta piilossa. Vastaanoton yläpuolella olevalta parvekkeelta tilannetta seurasi useita Wackenhutin vartijoita – heidän joukossaan 28-vuotias Anthony Williams – sekä ryhmä motellin naispuolisia työntekijöitä. Kaikki paikalla olleet näkivät Jamesin ja Robertin vievän käsiraudoilla kahlehditun Janetin ulkona odottaneeseen autoon, jolla miehet poistuivat tämän jälkeen motellilta kohti Guesthousea.

Janet kuljetettiin Chemetronin tehdasalueella sijainneeseen Guesthouseen, jossa Arthur jo odotti hänen saapumistaan. James ja Robert eivät kuitenkaan itse jääneet vielä talolle, vaan palasivat pian takaisin motellille. Käsiraudoitettu Janet sen sijaan jäi Arthurin valvontaan samalla, kun motellilla alettiin rakentaa hänen katoamiselleen kokonaan toisenlaista selitystä.

Poliisi saa tiedon ryöstöstä

Motellin vastaanotolta oli otettu noin 500 dollaria käteistä, minkä avulla Janetin katoaminen saatiin näyttämään kesken työvuoron tapahtuneelta ryöstöltä. Hieman kello 02.00:n jälkeen Robert soitti poliisille ja ilmoitti Blue Mill Inn -motellissa tapahtuneesta ryöstöstä, jonka lisäksi hän kertoi vastaanoton yötyöntekijän olevan kateissa.

James täydensi kertomusta väittämällä olleensa puhelimessa Janetin kanssa juuri ennen tämän katoamista. Miehen mukaan hän oli kuullut puhelun aikana jotakin, mikä viittasi tuntemattoman henkilön tunkeutuneen vastaanottoon ja vieneen Janetin mukanaan, vaikka todellisuudessa James oli itse osallistunut hänen kaappaukseensa vain hetkeä aikaisemmin.

Puuttuva raha, tyhjilleen jäänyt vastaanotto ja väitetty puhelinkeskustelu muodostivat yhdessä poliisille uskottavalta vaikuttaneen tapahtumakuvauksen. Sen mukaan tuntematon ryöstäjä oli vienyt motellin rahat ja kaapannut samalla työvuorossa olleen nuoren naisen, vaikka jokainen kertomuksen keskeinen osa oli nimenomaisesti rakennettu ohjaamaan tutkinta pois Guesthousesta. Saatuaan ryöstökertomuksen liikkeelle James ja Robert palasivatkin takaisin Guesthouselle, jossa Janet oli odottanut heidän poissaolonsa ajan käsiraudoitettuna Arthurin valvonnassa.

Guesthousen suljettu huone

Janetin liikkuminen estetään

Guesthouseen tuotu Janet vietiin rakennuksen yläkerrassa sijaitsevaan makuuhuoneeseen. Hänen vaatteensa riisuttiin, kädet ja jalat sidottiin ja sekä silmät että suu peitettiin ilmastointiteipillä. Näin häntä estettiin liikkumasta, näkemästä ympärilleen ja pyytämästä apua samalla, kun alakertaan ja makuuhuoneen ulkopuolelle kerääntyi yhä enemmän ihmisiä.

Miesten pääsyä makuuhuoneeseen kuitenkin kontrolloitiin järjestelmällisesti. 22-vuotias Freddie Parker seisoi oven luona ja päätti, ketkä saivat tulla sisälle, vaikka lopullinen määräysvalta olikin Arthurilla, joka johti kaikkea Guesthousessa tapahtunutta toimintaa. Motellilta ja vartiointitehtävistä tuttu hierarkia säilyi näin myös makuuhuoneessa, jossa Janetiin kohdistunut väkivalta alkoi nopeasti eskaloitua.

Väkivalta muuttuu yhteiseksi toiminnaksi

Paikalla olleiden ihmisten roolit eivät olleet keskenään samanlaisia. Osa miehistä osallistui suoraan raiskauksiin ja pahoinpitelyyn, osa valvoi ovea tai ohjasi muilla tavoin miesten pääsyä makuuhuoneeseen. Heidän lisäkseen paikalla oli ihmisiä, jotka vain seurasivat tapahtumia sivusta ja kannustivat väkivaltaan, vaikka ymmärsivät hyvin tilanteen vakavuuden ja Janetin olevan täysin muiden armoilla.

Useat vartijat raiskasivat Janetin vuorotellen sekä vaginaalisesti että anaalisesti ja pakottivat uhrin kanssaan suuseksiin. Teot olivat julkista viihdettä, jota osa paikalla olleista miehistä seurasi vierestä muiden odottaessa vuoroaan huoneen ulkopuolella.

Myöskään Arthur itse ei ollut tapahtumissa pelkkä sivustaseuraaja. Hän osallistui itse Janetin raiskaamiseen, määräsi muiden miesten järjestyksestä ja jopa kannusti heitä jatkamaan väkivaltaa. Hänen huutamansa kehotukset Janetin raiskaamisesta kuoliaaksi osoittivat, että uhrin heikkenevä tila ei pysäyttänyt toimintaa, vaan sitä käytettiin päinvastoin jopa osana muiden yllyttämistä.

Myös 32-vuotias James Nelson kohdisti Janetiin toistuvasti fyysistä väkivaltaa. Hän löi tätä useita kertoja ja osallistui seksuaalisiin tekoihin samalla, kun Janetin kädet olivat kahlittuina hänen selkänsä takana. Näiden tekojen aikana Janetin kaulan ympärille asetettua vyötä käytettiin hänen vartalonsa ja päänsä hallitsemiseen, eikä sidotulla naisella ollut käytännössä minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua raiskauksilta tai väkivallalta.

Janetin tajunnantaso alkoi väkivallan jatkuessa vaihdella. Hänen kuvattiin menettäneen välillä tajuntansa ja palanneen sitten jälleen osittain tietoiseksi ympäristöstään. Hetkinä, jolloin hän kykeni vielä liikkumaan, Janetin on kerrottu pyrkineen irti kahleistaan, mutta paikalla olleet jatkoivat toimintaansa siitäkin huolimatta, että hänen fyysinen tilansa oli jo selvästi heikentynyt.

Kukaan huoneen toimintaa johtaneista ihmisistä ei keskeyttänyt väkivaltaa Janetin menettäessä voimiaan. Päinvastoin hänen vastustuskykynsä heikkeneminen mahdollisti tekojen jatkamisen yhä vähäisemmällä vastarinnalla. Samalla ympärillä olevien ihmisten huudot ja kannustus vain vahvistivat ilmapiiriä, jossa hänen kärsimyksensä oli keskeinen osa järjestettyä tapahtumaa ja tavoiteltua lopputulosta.

Vyö Janetin kaulan ympärillä

Vyö oli kiedottu Janetin kaulan ympärille jo väkivallan alkuvaiheessa, minkä jälkeen useat miehet olivat käyttäneet sitä hänen siirtämiseensä ja hallitsemiseensa seksuaalisen väkivallan jatkuessa. Vyöstä vetämällä Janetin pää pakotettiin ylöspäin ja otetta kiristettiin voimakkaasti, jolloin hänen hengityksensä estyi hetkellisesti ja 22-vuotias uhri oli menettänyt toistuvasti tajuntansa. Kun otetta hellitettiin jälleen hetkeksi, Janet palasi osittain tajuihinsa, minkä jälkeen sama toiminta alkoi jälleen alusta.

Tapahtumien viimeisessä vaiheessa 39-vuotias Robert Lynch raiskasi Janetin. Samalla hän veti muiden miesten tapaan kaikin voimin tämän kaulan ympärille kiedotusta vyöstä, kiristäen ja hellittäen otettaan vuorotellen. Väkivalta jatkui, kunnes yksi huoneessa olleista ilmoitti Janetin kuolleen. Osa paikalla olleista pakeni tämän jälkeen nopeasti Guesthousesta, Arthurin poistuessa huoneesta kiroillen ja kaataen mennessään ympärillään olleita huonekaluja.

Rikoksen jälkien poistaminen

Osa rakennukseen jääneistä miehistä aloitti välittömästi Guesthousen puhdistamisen Janetin elottoman ruumiin maatessa yhä makuuhuoneessa. Tarkoituksena oli poistaa huoneista ja pinnoilta mahdollisimman paljon tapahtumiin viittaavia jälkiä. Samaan aikaan Anthony Williams, Robert Lynch, James Nelson ja Arthur Paiva veivät ruumiin suihkuun ja pesivät sen poistaakseen Janetin iholta väkivallasta ja useista tekijöistä jääneitä biologisia jälkiä. Pesemisen jälkeen Janetin alaston pressuun kääritty ruumis nostettiin pihalle pysäköityyn ajoneuvoon, ja varhaisaamun aikana Robert ajoi pois Guesthouselta Janet mukanaan, muiden jatkaessa sisällä rikospaikan puhdistamista.

Löytö moottoritien kääntöpaikalla

Lähes vuorokausi Janetin katoamisen jälkeen – torstaina 1. helmikuuta 1979 noin kello 01.30 – Hollandin alueella kulkevaa moottoritietä aurannut kuljettaja käytti keskialueella olevaa kääntöpaikkaa siirtyäkseen vastakkaiselle ajoradalle. Tuoreet renkaanjäljet johtivat pois auratulta pinnalta kohti metsän reunaa, jossa lumen keskeltä erottuivat ihmisen käsivarsi ja osa vartalosta.

Löytöpaikka sijaitsi Van Burenin piirikunnassa metsäisen kääntöpaikan läheisyydessä, noin 11 kilometriä South Havenista etelään. Poliisien saavuttua paikalle lumen alta paljastui alastoman nuoren naisen ruumis, jota oli yritetty peittää osittain lumeen. Vaatteiden puuttumisen, syrjäisen sijainnin ja ruumiin peittely-yrityksen perusteella oli välittömästi selvää, ettei kyse ollut luonnollisesta kuolemasta.

Janet Chandler tunnistetaan

Vainaja tunnistettiinkin pian Blue Mill Inn -motellin yövuorosta kadonneeksi 22-vuotiaaksi Janet Chandleriksi. Tunnistamisen myötä hänen perheelleen voitiin vahvistaa, ettei Janet ollut enää kateissa, ja että motellilla ryöstöön liittyvänä sieppauksena alkanut tutkinta oli muuttunut henkirikostutkinnaksi.

Ruumiin löytyminen muuttikin samalla koko poliisille annetun tapahtumakuvauksen merkityksen. Janet oli kuljetettu lähes 65 kilometrin päähän Hollandista, eikä moottoritien varrella sijainnut löytöpaikka sopinut motellilta kadonneen rahan tai väitetyn tuntemattoman ryöstäjän ympärille rakentuneeseen yksinkertaiseen tapahtumakulkuun. Tapauksen laajuuden ja esiin nousseiden ristiriitojen takia tutkintaan osallistuikin tämän jälkeen paikallisten viranomaisten lisäksi myös osavaltion poliisi ja liittovaltion viranomaisia.

Ruumiinavaus ja kuolinsyy

Alkuperäisen ruumiinavauksen suoritti vuonna 1979 patologi Daniel F. Glaser. Raportin keskeisin lääketieteellinen päätelmä oli, että Janet oli kuollut ligatuurikuristukseen eli kaulan ympärille asetetun siteen aiheuttamaan hapenpuutteeseen. Kuolintapa määriteltiin henkirikokseksi, eikä löydöissä ollut mitään sellaista, mikä olisi tukenut tapaturmaa tai luonnollista kuolinsyytä.

Janetin kaulassa todettiin ligatuurin jättämä jälki, joka oli yhteensopiva vyön tai muun samankaltaisen siteen käyttämisen kanssa. Kaulan alueella kuvattiin myös mahdollinen kynnen aiheuttama jälki, mutta sen tarkkaa syntytapaa ei voitu määritellä varmasti.

Ruumiinavauksessa dokumentoitiin lisäksi kasvojen voimakasta turvotusta ja mustelmia sekä päähän kohdistuneisiin iskuihin sopivia vammoja. Vartalossa ja raajoissa todettiin niin ikään useita mustelmia ja ruhjeita, ja ainakin toisessa ranteessa havaittiin myös käsirautojen tai muun sidontavälineen käyttöön sopiva hankausjälki.

Uhrin kasvoilta löytyi teippiin sopivia liimajäämiä, mikä viittasi siihen, että Janetin silmät tai suu oli saatettu peittää väkivallan aikana ennen kuolemaa. Yhdessä ranteen hankausjäljen kanssa löydökset tukivat käsitystä siitä, että hänen liikkumistaan oli rajoitettu ja mahdollisesti myös hänen avunhuutonsa oli pyritty estämään.

Julkaistun ruumiinavausyhteenvedon mukaan Janetin ruumiissa oli lisäksi merkkejä äskettäisestä seksuaalisesta toiminnasta. Joissakin tapauksen kuvauksissa on viitattu myös emättimen ja peräsuolen limakalvovaurioihin sekä siittiöiden löytymiseen suusta, emättimestä ja peräsuolesta otetuista näytteistä. Näitä yksityiskohtia ei kuitenkaan voida vahvistaa käytettävissä olevasta luotettavasta ruumiinavausyhteenvedosta tai muusta julkisesti saatavilla olevasta aineistosta.

Pelkkä äskettäiseen seksuaaliseen toimintaan viittaava löydös ei kuitenkaan yksin osoittanut tekojen pakottavaa luonnetta, osallistujien määrää tai tapahtumien keskinäistä järjestystä. Vuonna 1979 käytössä olleilla tutkimusmenetelmillä biologisista näytteistä ei myöskään voitu muodostaa nykyisen kaltaisia DNA-tunnisteita, joiden avulla ne olisi voitu yhdistää tiettyihin henkilöihin.

Poliisin johtolangat vievät eri suuntiin

Janetin ruumiin löytymisen jälkeen poliisi alkoi verrata Blue Mill Innissä annettuja kertomuksia siihen, mitä hänen viimeisistä tunneistaan ja kuolinsyystään voitiin päätellä. Robert Lynchin tekemä ryöstöilmoitus ja James Nelsonin kuvaus puhelimessa kuullusta sieppauksesta muodostivat kuitenkin edelleen lähtökohdan, joka ohjasi tutkintaa kohti motellille saapunutta tuntematonta ulkopuolista.

Vastaanotolta puuttunut raha vahvisti käsitystä ryöstöstä, vaikka todellisuudessa sekä ilmoitus että puhelinkertomus olivat osa Janetin katoamisen peittämiseksi rakennettua tapahtumakuvausta. Poliisi joutui näin etsimään oletettua sieppaajaa samalla, kun useat motellissa majoittuneet tiesivät Janetin todellisen kohtalon: 22-vuotias nainen oli pakotettu vasten tahtoaan lähtemään heidän omaan tuttavapiiriinsä kuuluneiden vartijoiden mukaan.

Tutkinnan suurin ongelma ei ollutkaan mahdollisten tiedonlähteiden vähyys. Janetin viemisen ja yön tapahtumat oli nähnyt suuri joukko ihmisiä, mutta poliisille annetut tiedot olivat joko vääriä, puutteellisia tai jätetty kokonaan kertomatta. Myöhemmin esiin nousseiden tietojen mukaan Arthur ja muut keskeiset henkilöt olivat uhkailleet useita todistajia estääkseen näitä puhumasta. Patty oli pakotettu antamaan Arthurille väärä alibi, kun taas Laurielle ja Cherylille oli tehty selväksi, että molemmat kokisivat saman kohtalon kuin Janet, jos kumpikaan kertoisi tietonsa viranomaisille.

Vaikenemisen taustaa ei silti voitu selittää jokaisen kohdalla vain pelolla. Osa paikalla olleista oli osallistunut suoraan väkivaltaan tai sen peittelyyn, jolloin totuuden kertominen olisi merkinnyt samalla myös oman rikosvastuun paljastamista. Toiset olivat seuranneet tapahtumia sivusta, mahdollistaneet niitä tai pysyneet hiljaa vasta uhkailujen jälkeen, joten kaikkien henkilökohtaisia syitä vaikenemiselle ei voida yhdistää yhden selityksen alle.

Vartijat lähtevät Hollandista

Myöhemmin esiin nousseiden tietojen mukaan myös Wackenhutin sisällä vallitsi vaikenemiskulttuuri, jonka tarkoituksena oli estää yhtiön nimen yhdistyminen skandaaliin. Samassa yhteydessä väitettiin yhtiön johdon määränneen Arthurin ja Jamesin pysyttelemään poissa julkisuudesta motellissa. Tietoja mahdollisesta yhtiötason peittelystä ei kuitenkaan ole kyetty vahvistamaan yksiselitteisesti.

Noin kaksi viikkoa Janetin kuoleman jälkeen Chemetronin lakko viimein päättyi, minkä seurauksena Wackenhutin vartijoiden väliaikainen komennus Hollandissa saapui lopulta päätökseensä. Motellissa majoittunut joukko hajosi tämän jälkeen nopeasti eri puolille Yhdysvaltoja, ja myös Janetin kämppäkaverina sekä motellin esimiehenä toiminut 21-vuotias Laurie Swank palasi pian kotiosavaltioonsa Pennsylvaniaan.

Ratkaisematon henkirikos

Johtolangat kuivuivat vähitellen, eikä motellille rakennetun ryöstökertomuksen tilalle saatu sellaista todistusaineistoa, joka olisi mahdollistanut pidätyksiä tai syytteiden nostamista. Janetin perheelle jäi vain varmuus hänen väkivaltaisesta kuolemastaan ja tieto siitä, ettei vastuullisia henkilöitä kyetty nimeämään. Lopulta Janet Chandlerin henkirikos jäikin jopa vuosikymmenien ajaksi ratkaisemattomaksi tapaukseksi.

Vuosikymmenet ilman vastausta

Vuosien vaihtuessa vuosikymmeniksi Janetin tapaus säilyi silti Hollandissa poikkeuksellisena rikoksena, sillä kyseessä oli kaupungin toistaiseksi ainoa ratkaisematon henkirikos. Vanhoihin lehtiartikkeleihin, poliisin asiakirjoihin ja perheen säilyttämiin muistoihin oli tallentunut suuri määrä tietoa, mutta niiden muodostama kokonaisuus ei ollut johtanut vastuullisten henkilöiden tunnistamiseen.

Janetin vanhemmat eivät myöskään saaneet tietää, tulisiko tilanne koskaan muuttumaan. Vuosia myöhemmin dokumenttia varten kuvatussa haastattelussa Jim myönsi pelkäävänsä, että hän ja Glenna saattaisivat kuolla ennen tapauksen selviämistä. Janetin kuolema ei ollutkaan perheelle koskaan vain menneisyyteen jäänyt tapahtuma, vaan ratkaisematon menetys, jonka kanssa he joutuivat elämään vuosikymmenestä toiseen.

Who Killed Janet Chandler?

Dokumenttikurssi tarttuu tapaukseen

Keväällä 2003 professori David Schock vieraili Hope Collegen opiskelijaryhmän kanssa Hollandin poliisilaitoksella, jossa kapteeni Bob DeVries kertoi heille poliisin ja toimittajien välisestä yhteistyöstä. Tapaamisen päättyessä David kysyi pian eläkkeelle jäävältä kapteenilta tämän uran turhauttavinta ratkaisematta jäänyttä tapausta, johon Bob vastasi välittömästi: Janet Chandler.

Professori David Schock ehdotti tapausta saman vuoden syksyllä järjestettävän dokumenttikurssinsa aiheeksi, mutta ennen työn aloittamista hän pyysi hankkeelle luvan Janetin vanhemmilta. Tarkoituksena ei ollut luvata rikoksen ratkaisemista, vaan kertoa Janetista, hänen kuolemastaan, alkuperäisestä tutkinnasta ja tapahtumien vaikutuksesta tavalla, joka kokoaisi hajallaan olleet tiedot yhdeksi journalistiseksi kokonaisuudeksi.

Kahdeksasta kolmannen vuoden opiskelijasta muodostunut ryhmä ryhtyi käymään läpi vanhoja sanomalehtiä ja tapahtumista vuosien varrella julkaistua aineistoa. He haastattelivat Janetin vanhempia, veljeä, entisiä opettajia ja alkuperäiseen tutkintaan osallistuneita poliiseja pyrkien samalla muodostamaan mahdollisimman kattavan kuvan myös siitä, millainen Janet oli ollut ihmisenä ennen kuolemaansa.

Työ poikkesi tavallisesta opiskelutehtävästä jo siksi, että käsiteltävänä oli todellinen ihminen ja yhä elossa oleva perhe, jolle jokainen haastattelu palautti mieleen neljännesvuosisadan takaiset tapahtumat. Opiskelijoiden tehtävänä oli erottaa vahvistetut tiedot oletuksista ja keskenään poikkeavista kertomuksista, ei täydentää alkuperäisen tutkinnan jättämiä aukkoja omilla päätelmillään.

Syyslukukauden päätyttyä professori David Schock ja Hope Collegen videotuotannossa työskennellyt Phil Blauw jatkoivat aineiston kokoamista ja ohjelman leikkaamista. Lopputuloksena syntyi noin 80 minuutin mittainen dokumentti Who Killed Janet Chandler?, joka käsitteli rikoksen lisäksi Janetia ihmisenä, tutkimusten etenemistä sekä ratkaisemattoman henkirikoksen vaikutusta hänen perheeseensä ja ympäröivään yhteisöön.

Ensi-ilta 25 vuotta myöhemmin

Dokumentti sai ensi-iltansa keskiviikkona 28. tammikuuta 2004 Hope Collegen teatterissa, jossa sitä esitettiin myös kahtena seuraavana iltana. Ensimmäiseen näytökseen osallistui myös lainvalvontaviranomaisten edustajia, ja elokuva toi pitkään ratkaisemattomana pysyneen tapauksen jälleen paikallisen yleisön sekä tiedotusvälineiden käsiteltäväksi.

Sunnuntaina 1. helmikuuta dokumentti esitettiin paikallistelevisiossa kello 01.00, täsmälleen 25 vuotta sen jälkeen, kun Janetin ruumis oli löydetty. Ohjelma esitettiin myöhemmin uudelleen, ja paikalliset sekä alueelliset tiedotusvälineet julkaisivat uusia kirjoituksia opiskelijoiden työstä ja itse henkirikoksesta. Dokumentti kokosi vanhat tiedot yhteen, nosti esiin yhä avoinna olleet kysymykset ja toi tapauksen jälleen julkisuuteen tavoittaen samalla ihmisiä, jotka saattoivat muistaa vuoden 1979 tapahtumista jotakin olennaista.

Poliisi avaa vanhat aineistot

Keskiviikkona 28. huhtikuuta 2004 viranomaiset ilmoittivat Hollandin kaupungintalolla muodostaneensa Janet Chandlerin henkirikosta varten uuden kylmän tapauksen tutkintaryhmän. Ryhmään osallistui Hollandin poliisin lisäksi Michiganin osavaltion poliisi, Ottawan piirikunnan sheriffinvirasto sekä syyttäjänvirasto, ja tämän ryhmän oli tarkoitus työskennellä tapauksen parissa täysipäiväisesti. Tässä vaiheessa kukaan ei kuitenkaan vielä tiennyt, tuottaisiko uusi tarkastelu mitään sellaista, mitä vuoden 1979 tutkinnassa ei ollut saatu esiin. Vanha aineisto avattiin, ja uusi tutkintaryhmä aloitti työnsä.

Kylmän tapauksen aineisto avataan

Tutkintaryhmä aloitti työnsä käymällä järjestelmällisesti läpi vuoden 1979 tutkinnasta säilyneet raportit, muistiinpanot ja henkilöluettelot. Michiganin osavaltion poliisin tutkija David VanLopik työskenteli kolmen muun tutkijan kanssa, ja pelkästään alkuperäiseen aineistoon kuului yli tuhat sivua erilaisia kertomuksia ja havaintoja.

Tutkijoiden tehtävänä ei ollut vain lukea samoja papereita uudelleen, vaan verrata lausuntoja toisiinsa tietäen nyt, ettei motellille annettu ryöstökertomus vastannut todellista tapahtumakulkua. Samalla jokainen vuonna 1979 sivuutettu ristiriita voitiin yhdistää henkilöihin, jotka olivat sittemmin muuttaneet eri puolille Yhdysvaltoja.

Vuosikymmenten kuluminen oli tietenkin heikentänyt muistikuvia, mutta samalla haastateltavat olivat irtaantuneet Blue Mill Inn -motellin ympärille muodostuneesta yhteisöstä. Tutkijat matkustivat ainakin Pennsylvaniaan, Länsi-Virginiaan ja Floridaan tavoittaakseen entisiä vartijoita, motellityöntekijöitä sekä muita henkilöitä, joiden kertomukset voitiin nyt asettaa rinnakkain alkuperäisten lausuntojen kanssa.

Samat ihmiset, uudet kysymykset

Hollandissa työskennellyt poliisi Rob Borowski matkusti Pennsylvaniaan haastattelemaan Janet Chandlerin entistä esihenkilöä ja asuinkumppania Laurie Swankia. Laurie työskenteli tuolloin sairaala-apulaisena Nescopeckissa ja kuvaili Janetia musikaaliseksi sekä elämäniloiseksi, mutta hänen kertomuksensa muuttui varautuneemmaksi Robin näyttäessä valokuvaa Janetista yhdessä vartijoiden kanssa.

Laurie kertoi vartijoiden viettäneen vapaa-aikaansa runsaan juhlimisen ja alkoholin merkeissä sekä kuvaili, kuinka sekä hän että Janet olivat lähentyneet joidenkin miesten kanssa. Haastattelu vahvisti tutkijoiden käsitystä siitä, että motellin työntekijöiden ja vartijoiden väliset suhteet olivat alkuperäistä tutkintakuvaa olennaisempia.

Tutkijat seurasivat aluksi useita vaihtoehtoisia johtolankoja, joista osa vaikutti lupaavilta mutta osoittautui lopulta Janetin kuolemaan liittymättömiksi, minkä seurauksena huomio palasi yhä uudelleen Blue Mill Innissä majoittuneisiin vartijoihin. Erityisesti epäilyksiä herätti Robert Lynch, joka oli ilmoittanut poliisille motellilla tapahtuneesta väitetystä ryöstöstä, vaikka hänen läheinen yhteytensä sekä Janetiin että muihin vartijoihin sopi huonosti pelkän sivullisen rooliin.

Robert Lynchin kertomus alkaa muuttua

Kesäkuussa 2005 Robert kertoi ensimmäisen kerran hänen ja Janetin olleen läheisessä suhteessa. Pian tämän jälkeen hän paljasti Janetin osallistuneen kuolemaansa edeltäneenä yönä muiden vartijoiden järjestämiin juhliin, joissa tilanne oli hänen mukaansa riistäytynyt hallinnasta. Robert kiisti kuitenkin olleensa itse paikalla ja väitti kuulleensa tapahtumista vasta myöhemmin muilta ihmisiltä.

Tieto juhlista oli merkittävä, sillä yli vuoden kestäneiden uusintahaastattelujen aikana kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut Janetin olleen rikosyönä vartijoiden järjestämissä juhlissa. Kun David palasi Robertin luokse 11 päivää myöhemmin, mies puhui yleisellä tasolla elämänsä katumuksen aiheista ja sanoi paenneensa kaikkea, mutta vaikeni edelleen omasta toiminnastaan Janetin kuolemaa edeltäneenä yönä.

David ja tutkija Geoffrey Flohr jatkoivat Robertin haastattelemista seuraavien kuukausien ajan. Eräällä tapaamiskerralla he näyttivät miehelle dokumentista katkelman, jossa Janetin isä Jim Chandler puhui tyttärensä kuolemasta, ja pyysivät Robertia pohtimaan, millaisia vastauksia hän itse kaipaisi, jos väkivallan uhriksi olisi joutunut hänen oma tyttärensä.

Dokumentin katsomisen jälkeen Robert alkoi kertoa tapahtumista aikaisempaa tarkemmin, mutta hänen lausuntonsa täydentyivät hyvin hitaasti tulevien kuukausien aikana. Aluksi hän tiesi ainoastaan vartijoiden järjestämistä juhlista, sitten Janetin viemisestä ja lopulta myös sellaisista Guesthousen tapahtumiin liittyvistä yksityiskohdista, joista pelkällä sivullisella ei olisi pitänyt olla minkäänlaista tietoa.

Tutkijat vertasivat jokaista Robertin paljastamaa yksityiskohtaa alkuperäisiin lausuntoihin ja muiden tavoitettujen henkilöiden kertomuksiin, kunnes mies myönsi vähitellen myös oman osallisuutensa tapahtumiin. Tämän jälkeen hänen asemansa muuttuikin tietolähteestä Janetin kuolemaan yhdistetyksi epäillyksi, vaikka täydellisen tapahtumakuvauksen kokoaminen vaati vielä kuukausien ajan uusia haastatteluja. Lopulta – tiistaina 7. helmikuuta 2006 – Robert Lynch pidätettiin ensimmäisenä Janet Chandlerin kuolemaan liittyneenä henkilönä.

Ensimmäinen pidätys avaa uusia kertomuksia

Robert Lynchin pidätyksen jälkeen tutkijat vertasivat hänen vähitellen paljastamiaan tietoja kaikkien niiden henkilöiden kertomuksiin, jotka olivat olleet rikosyönä Blue Mill Inn -motellissa tai Guesthousessa. Yhtäkään yksityiskohtaa ei hyväksytty sellaisenaan, vaan tiedot tarkistettiin järjestelmällisesti vuoden 1979 lausunnoista, uusista haastatteluista ja muusta tutkinta-aineistosta.

Arthur Paivan tuolloinen naisystävä Patty Ward kertoi nähneensä Janetin Guesthousen alakerrassa James Nelsonin vierellä, kun mies oli halventanut häntä, kietonut vyön hänen kaulansa ympärille ja vetänyt nuoren naisen sen avulla lähemmäs itseään. Pattyn yritettyä puuttua tilanteeseen James oli uhannut tehdä hänelle samoin. Kertomus tuki Robertilta saatua tietoa vyöstä ja Jamesin keskeisestä roolista, mutta osoitti samalla väkivallan alkaneen jo Guesthousen alakerrassa useiden ihmisten nähden.

Ihmiset, jotka olivat nähneet

Uusien kertomusten perusteella Guesthousen yläkerran makuuhuoneesta oli muodostunut tarkasti valvottu tila, jonka ulkopuolella miehet olivat odottaneet malttamattomina vuoroaan päästäkseen sisään. Freddie Parker oli säännellyt ovella miesten kulkua, vaikka lopullinen määräysvalta olikin säilynyt Arthurilla, joka oli päättänyt tapahtumien etenemisestä sekä siitä, missä järjestyksessä vartijat olivat päässeet huoneeseen.

Blue Mill Inn -motellissa työskennelleet Cheryl Ruiz ja Diane Marsman yksilöivät kertomuksissaan useita väkivaltaan osallistuneita miehiä. Molemmat nimesivät James Nelsonin, Arthur Paivan, Freddie Parkerin ja Anthony Williamsin sekä kuvasivat Arthurin johtaneen tapahtumia. Tämän lisäksi he kertoivat tarkemmin, mitä olivat nähneet kunkin miehen tekevän.

Valokuvat, joita ei koskaan löydetty

Wackenhut-vartija Ronald Wirick puolestaan kertoi Arthurin pyytäneen häntä valokuvaamaan tapahtumia. Ronaldin mukaan hän oli kuvannut Arthuria, Freddietä, Robertia, Jamesia ja muita huoneessa olleita samalla, kun Janetin tajunnantaso oli vaihdellut ja hän oli yrittänyt ajoittain päästä irti siteistään. Väitetyt valokuvat olisivatkin muodostaneet rikoksesta poikkeuksellisen suoran fyysisen todisteen.

Ronald oli luovuttanut käyttämänsä filmirullan toiselle vartijalle siinä käsityksessä, että tämä toimittaisi sen Arthurille. Filmiä ei ollut kuitenkaan koskaan löydetty, minkä vuoksi valokuvaamista koskeva tieto oli jäänyt yksinomaan Ronaldin kertomuksen varaan. Koska filmirullaa ei ollut koskaan löydetty, sen sisältöä ei voitu käyttää henkilöiden tunnistamiseen, mutta samalla sen katoaminen herätti epäilyn tarkoituksellisesta hävittämisestä muiden todisteiden mukana.

Vartija Glenn Johnsonin kuvaus Wackenhutin sisäisestä ilmapiiristä auttoi selittämään, miksi tieto ei ollut levinnyt vartijajoukon ulkopuolelle. Hänen mukaansa yhtiön nimeen ei ollut saanut liittyä skandaalia ja vartijoita oli nimenomaisesti painostettu vaikenemaan. Arthur ja muut tapahtumiin yhdistetyt miehet olivat lisäksi uhanneet useita paikalla olleita estääkseen näitä puhumasta, minkä seurauksena rikoksen keskeisiä vaiheita nähneet ihmiset olivat pysyneet hiljaa yli 25 vuoden ajan.

Laurie Swankin oma rooli

Laurie Swankin kertomus muutti hänen asemansa lopullisesti pelkästä sivustaseuraajasta rikokseen osallistuneeksi henkilöksi. Nainen myönsi olleensa huoneessa, halventaneensa Janetia ja jopa kannustaneensa miehiä väkivallan jatkuessa. Laurie kertoi nähneensä Arthurin, Freddien, Jamesin ja muiden osallistuvan tekoihin sekä Jamesin lyövän Janetia toistuvasti.

Laurie vahvisti myös Robertin käyttäneen Janetin kaulan ympärille asetettua vyötä ja kiristäneen sekä hellittäneen sitä toistuvasti ennen tämän kuolemaa. Kertomus tuki näin olennaisilta osin muualta saatua tapahtumakuvausta Robertin toiminnasta. Anthony Williamsia Laurie ei kuitenkaan ollut tuntenut rikosyönä, minkä vuoksi hän ei pystynyt tunnistamaan tätä omien havaintojensa perusteella.

Kuusi ihmistä joutuu syytteeseen

Kertomusten alkaessa tukea toisiaan tutkijoilla oli käytössään Robertin myöntämä osallisuus, useita toisistaan erillisiä silminnäkijähavaintoja sekä yksilöityjä tietoja tapahtumien johtamisesta, vartioinnista ja peittelystä. Syyskuussa 2006 Arthur Paiva, James Nelson, Freddie Parker, Anthony Williams ja Laurie Swank otettiin lopulta kiinni ja asetettiin kukin syytteeseen ensimmäisen asteen murhasta kolmella vaihtoehtoisella perusteella: ennalta harkitusta murhasta sekä Janetin sieppauksen ja häneen kohdistetun seksuaalirikoksen yhteydessä tehdystä murhasta.

Joulukuussa 2006 Robert tunnusti syyllisyytensä toisen asteen murhaan ja hyväksyi syytesopimuksen mukaisen vankeusrangaistuksen – 25–40 vuotta. Tunnustus vahvisti hänen osallistuneen Janetiin kohdistuneeseen väkivaltaan sekä ruumiin kuljettamiseen, mutta ei yksin osoittanut kaikkien muiden paikalla olleiden tarkkoja tekoja tai poistanut todistajankertomusten välisiä eroja.

Tammikuussa 2007 Laurie tunnusti niin ikään syyllisyytensä toisen asteen murhaan. Samalla hän hyväksyi vähintään kymmenen ja enintään kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistuksen vastineeksi siitä, että hän todistaisi totuudenmukaisesti muita syytettyjä vastaan. Vaikka sopimus vahvistikin Laurien oman aktiivisen osallisuuden tapahtumiin, hän pyrki samalla sen avulla lieventämään omaa rikosoikeudellista vastuutaan.

Neljä miestä valamiehistön edessä

Arthur, James, Freddie ja Anthony kiistivät osallisuutensa rikokseen, minkä vuoksi heidän yhteinen oikeudenkäyntinsä alkoi syksyllä 2007. Lähes 29 vuotta tapahtumien jälkeen syyttäjän tehtävänä olikin rakentaa yön kulku uudelleen ja osoittaa erikseen paitsi jokaisen miehen läsnäolo myös heidän henkilökohtainen toimintansa ja vastuunsa Janetin kuolemaan johtaneissa tapahtumissa.

Syyttäjän näyttö perustui ennen kaikkea paikalla olleiden ihmisten kertomuksiin, jotka tukivat toisiaan tapahtumien keskeisiltä osin. Ne kuvasivat eri näkökulmista vartijoiden läsnäoloa, huoneeseen pääsyn kontrollointia sekä yksittäisten miesten toimintaa. Wackenhutin asiakirjojen avulla pyrittiin puolestaan selvittämään, missä vartijat olivat rikosyön aikana työskennelleet tai oleskelleet.

Vuosikymmeniä vanhojen muistojen luotettavuus

Puolustusten mukaan todistajien kertomusten luotettavuutta kuitenkin heikensivät vuosikymmenten kulumisen lisäksi heidän alkuperäinen vaikenemisensa, myöhemmin muuttuneet tunnistuksensa sekä fyysisen näytön vähäisyys. Laurie ja Robert olivat lisäksi tehneet syytesopimukset välttääkseen ankarammat rangaistukset, minkä vuoksi heidän todistamiseensa liittyi selvä henkilökohtaisen edun tavoittelu. Robert ei lisäksi enää muistanut kaikkien osallisten nimiä tai tapahtumien yksityiskohtia, eikä Ronaldin mainitsemaa filmirullaa ollut koskaan löydetty tukemaan hänen kertomustaan.

Valamiehistön tehtävänä ei kuitenkaan ollut arvioida jokaista muistikuvaa irrallaan muusta näytöstä, vaan muodostaa kertomuksista ja muista todisteista yhtenäinen kokonaisuus. Jopa viisi eri todistajaa sijoitti Jamesin Guesthouseen, joista neljä kertoi nähneensä hänen osallistuneen myös seksuaaliseen väkivaltaan. Patty kuvasi lisäksi, kuinka James oli asettanut vyön Janetin kaulan ympärille.

Alibit ja kiistetyt tunnistukset

Anthonyn osallisuutta tukivat niin ikään useat todistajat, jotka sijoittivat hänet rikosyönä Guesthouseen ja kertoivat nähneensä hänen osallistuvan väkivaltaan. Tämän lisäksi hänen kanssaan samassa säilöönottotilassa ollut Joseph Cipolla kertoi Anthonyn puhuneen omasta osallistumisestaan tapahtumiin.

Freddie sen sijaan väitti olleensa rikosyönä Länsi-Virginiassa, ja hänen puolustuksensa kutsui jopa todistajan tukemaan alibia. Wackenhutin säilyneiden tietojen mukaan Freddie oli kuitenkin merkitty keskiviikkona 31. tammikuuta Hollandiin ilman työtehtävää, mikä heikensi olennaisesti väitettä hänen oleskelustaan toisessa osavaltiossa. Anthonyn osalta asiakirjat osoittivat vain, ettei mies ollut kyseisellä viikolla ollut työvuorossa – ne eivät silti sulkeneet pois mahdollisuutta, että Anthony olisi silti ollut tuolloin kaupungissa.

Arthurin kohdalla useat kertomukset kuvasivat hänen johtaneen Guesthousen tapahtumia, määränneen muiden pääsystä huoneeseen ja osallistuneen myös itse väkivaltaan. Puolustus kiisti silminnäkijöiden luotettavuuden ja korosti sitä, ettei vuosikymmeniä myöhemmin järjestetyssä oikeudenkäynnissä ollut käytettävissä DNA-tunnisteita tai muuta yksittäistä fyysistä todistetta, joka olisi yhdistänyt Arthurin suoraan Janetiin.

Valamiehistön ratkaisut

Perjantaina 2. marraskuuta 2007 valamiehistö totesi Arthur Paivan, James Nelsonin, Freddie Parkerin ja Anthony Williamsin syyllisiksi ensimmäisen asteen murhaan. Arthur todettiin syylliseksi kaikilla kolmella syyttäjän esittämällä perusteella, kun taas Jamesin, Freddien ja Anthonyn tuomiot perustuivat Janetin kuolemaan sieppauksen ja seksuaalirikoksen yhteydessä.

Arthur, James, Freddie ja Anthony tuomittiin kaikki elinkautiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen vapauteen. Ratkaisu ei tarkoittanut, että valamiehistö olisi pitänyt kaikkien miesten tekoja keskenään samanlaisina, vaan jokaisen katsottiin osallistuneen rikokseen tavalla, joka teki hänestä oikeudellisesti vastuullisen Janetin kuolemasta.

Tuomioiden jälkeen

Ruumiinavausraportti muutoksenhaussa

Vuonna 2009 Michiganin muutoksenhakutuomioistuin käsitteli kaikkien neljän miehen tuomioista tehdyt valitukset. Yksi käsittelyn keskeisistä kysymyksistä koski patologi Daniel F. Glaserin alkuperäistä ruumiinavausraporttia, sillä lääkäri oli kuollut ennen oikeudenkäyntiä eikä puolustuksella ollut näin ollen mahdollisuutta kuulustella häntä. Puolustukset eivät kuitenkaan kiistäneet Janetin kuolinsyytä tai häneen kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa, vaan oikeudenkäynnin varsinainen kiista koski tekoihin osallistuneiden henkilöiden tunnistamista. Tuomioistuin katsoikin ruumiinavausraportin hyväksymisen mahdollisesti loukanneen vastaajien oikeutta kohdata tärkeä todistaja, mutta piti virhettä muun näytön laajuuden takia lopputuloksen kannalta merkityksettömänä ja jätti tuomiot näin ollen pääosin voimaan.

Chandlerin perheen kanne Wackenhutia vastaan

Janetin isä James Chandler nosti vuonna 2008 Wackenhutia vastaan siviilikanteen, jossa yhtiötä syytettiin vartijoiden huolimattomasta palkkaamisesta ja valvonnasta sekä rikokseen liittyneiden tietojen salaamisesta. Liittovaltion alioikeus hylkäsi kanteen vuonna 2010, ja muutoksenhakutuomioistuin piti ratkaisun voimassa kaksi vuotta myöhemmin, koska kanne oli nostettu Michiganin määräaikojen päättymisen jälkeen. Ratkaisu perustui näin ennen kaikkea vanhentumiseen eikä merkinnyt sitä, että kaikki yhtiön toiminnasta esitetyt väitteet olisi vahvistettu tai kumottu.

Kirjoitushetkellä Arthur Paiva ja James Nelson olivat jo kuolleet vankilassa: Arthur vuonna 2013 ja James kesäkuussa 2020. Laurie Swank oli puolestaan vapautunut vuonna 2016, ja Michiganin viranomaistietojen mukaan myös hänen valvontansa oli päättynyt vuoteen 2018 mennessä. Freddie Parkerin ja Anthony Williamsin elinkautiset vankeusrangaistukset olivat edelleen voimassa. Robert Lynch suoritti yhä vankeusrangaistustaan ainakin vielä helmikuussa 2024.