Utahin pohjoisosassa sijaitseva Ogdenin kaupunki toimi pitkään tärkeänä rautatieliikenteen solmukohtana. Vuonna 1974 pienehkössä, työväenluokkaisessa kaupungissa asui noin 60 000 ihmistä, ja sen elinkeinoelämää hallitsivat sotilastukikohdan, teollisuuden sekä julkisten palvelujen lisäksi lukuisat yritykset. Näiden pienyritysten joukkoon kuului myös tuolloin kaupungin pääkadun – Washington Boulevardin – varrella sijainnut suosittu elektroniikkaliike – Hi-Fi Shop – joka nimensä mukaisesti keskittyi erityisesti aikakautensa huipputeknisiin äänentoistolaitteisiin sekä niiden huolto- ja korjauspalveluihin.
22. huhtikuuta 1974
20-vuotias Stanley Walker ja 18-vuotias Michelle Ansley valmistautuivat jälleen työpäivänsä päätteeksi elektroniikkaliikkeen sulkemiseen suorittamalla myymälätiloissa rutiininomaisia siivoustoimenpiteitä. Hiljaisen maanantaipäivän jälkeen kaksikko odotti jo kuumeisesti töiden päättymistä, valmistautuen samalla kotiinlähtöä varten.
Hieman ennen ilta kuutta liikkeen etuoveen kiinnitetty kello soi merkkinä siitä, että joku oli astunut juuri sisälle myymälään. Kotiinlähtöön valmistautuneet Stanley ja Michelle seurasivatkin kauhistuneena vierestä, kun kasvonsa peittäneet – tummiin vaatteisiin pukeutuneet – kaksi miestä ryntäsivät sisään aseet käsissään. Komennettuaan järkyttyneen kaksikon ensin myymälän takahuoneeseen, ryöstäjät pakottivat heidät laskeutumaan portaat alas kellariin, varmistaakseen etteivät ulkopuoliset henkilöt saisi vihiä elektroniikkaliikkeen epämääräisistä tapahtumista.
Stanley ja Michelle olivat täysin aseistautuneiden ryöstäjien armoilla. Kummallakaan ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella heille annettuja käskyjä. Sidottuaan kaksikon kädet ja jalat, miehet palasivat nopeasti takaisin yläkerran myymälään, jossa molemmat ryhtyivät tyhjentämään hyllyjä lastaten arvokkaat laitteet liikkeen edustalle pysäköityyn pakettiautoon.
- Rajattomasti yksinoikeudella tuotettuja podeja
- Ei mainoksia
- 20 tuntia äänikirjoja / kk
16-vuotias Cortney Naisbitt oli pysäköinyt aikaisemmin päivällä autonsa elektroniikkaliikkeen takana olevalle pysäköintialueelle. Ennen kotiinlähtöään hän halusikin kiittää vielä kerran hyvää ystäväänsä Stanleya ilmaisesta parkkiruudusta ja kävelikin suoraan myymälään sisälle avoimesta etuovesta aikomuksenaan poistua sitten takahuoneen kautta rakennuksen sisäpihalla odottavalle autolleen.
Cortneyn astuttua sisälle myymälän hän kohtasikin ystävänsä sijaan tuntemattoman miehen, joka osoitti aseellaan suoraan kohti kauhistuneen 16-vuotiaan pojan kasvoja. Saatuaan naamioituneelta ryöstäjältä kivuliaan iskun alavatsaan ja nivusiinsa, Cortney kaatui itseään suojellen myymälän lattialle. Miehen tartuttua lattialla makaavaan poikaan hän raahasi uhrinsa takahuoneeseen ja alas kellariin, jossa muiden tapaan myös Cortney sidottiin ja heitettiin sitten lattialle kauhistuneiden Stanleyn ja Michellen seuraan.
Kotona Stanleyn isä, Orren, alkoi samaan aikaan kummastella poikansa viivästelyä. Vaikka poika olikin myöhässä sovitusta aikataulusta vasta reilut 30 minuuttia, oli varsin epätavallista, että Stanley jätti ilmoittamatta edes pienistä viivästyksistä. Niinpä Orren nousi autoonsa ja suuntasi matkansa kohti kaupungin keskustaa, ajatuksenaan tarkistaa oliko Stanley mahdollisesti vielä pääkadun varrella sijaitsevassa myymälässä.
Aivan kuten Cortney vain hetkeä aikaisemmin, myös Orren käveli sisään elektroniikkamyymälän avoimesta etuovesta – suoraan keskelle täydellistä kaaosta. Muiden tapaan myös Orren pakotettiin aseella uhaten alas elektroniikkaliikkeen kellariin, josta isä lopulta löysikin sidotun poikansa Stanleyn järkyttyneet ystävät vierellään.
Kellarin väkimäärän hiljalleen kasvaessa, myös ryöstäjät alkoivat panikoida. Neljän panttivangin myötä koko suunnitelma oli vaarassa paljastua ja ryöstäjät olivat menettämässä tilanteen hallinnan. Naamioituneiden miesten riidellessä keskenään, myös Orren yritti puuttua keskusteluun pyytäen ryöstäjiä vain ottamaan haluamansa ja poistumaan paikalta, sillä naamioiden takia yksikään panttivangeista ei kykenisi joka tapauksessa tunnistamaan miehiä.
Samaan aikaan Cortneyn äiti, 52-vuotias Carol Naisbitt, odotti kotona yhä kasvavan huolen vallassa 16-vuotiasta poikaansa palaavaksi. Muiden perheenjäsenten yrittäessä rauhoitella naista vakuutellen teini-ikäisen pojan viettävän todennäköisesti vain aikaa ystäviensä seurassa, määrätietoinen äiti päätti ottaa itse asiasta selvää ja lähteä etsimään poikaansa kaupungilta.
Carolin etsittyä turhaan poikaansa Ogdenin kaduilta, äiti päätti tarkistaa vielä pääkadun varrella olleen elektroniikkaliikkeen, ja havaitsikin myymälän takana olevalla pysäköintialueella Cortneyn auton. Pysäköityään autonsa kadulle myös Carol käveli avoimesta etuovesta sisälle myymälään, vain kohdatakseen liiketilassa olevat aseistautuneet miehet ja päätyen lopulta muiden panttivankien tapaan alas kellariin. Lukumäärän kasvaessa jälleen yhdellä, ryöstäjillä oli käsissään yhteensä jo viisi panttivankia.
Levottomuus alkoi olla jo käsin kosketeltavaa, kun Orren huomasi kaappaajien keskustelevan hermostuneesti hieman etäämmällä. Toisen miehen poistuttua ylös myymäläkerrokseen, hän palasi hetken kuluttua takaisin kellariin paperipussiin kääritty pullo kädessään ja vapautettuaan Orrenin siteistä, ryöstäjät ojensivat tälle kuppiin kaatamansa sinivihreän nesteen. Toinen miehistä komensi Orrenia juottamaan nesteen muille vangeille, mutta tämän kieltäydyttyä, turhautuneet ryöstäjät sitoivat Orrenin kädet uudestaan selän taakse ja heittivät miehen takaisin lattialle muiden vankien viereen.
Pakotettuaan kaikki viisi panttivankia istumaan seinää vasten, toinen miehistä vakuutti rauhallisesti nesteen olevan vain vodkan ja unilääkkeiden sekoitusta. Vaarattoman juoman oli hänen mukaansa tarkoitus vain tainnuttaa vangit hetkeksi, jotta ryöstäjät voisivat viimeistellä ryöstönsä ja paeta sitten paikalta häiriöttä. Herättyään vangit voisivat hälyttää paikalle apua ja palata jälleen turvallisesti kukin omaan kotiinsa.
Kidutusmurhat
Kun toinen – selvästi hermostuneemmin ja aggressiivisemmin käyttäytynyt – kaappaaja nosti kupin 52-vuotiaan Carolin huulille, nainen kieltäytyi päättäväisesti avaamasta suutaan. Kaappaajan uhattua naista aseella Carolille ei kuitenkaan jäänyt muuta mahdollisuutta kuin totella ja siemaistuaan suuren kulauksen salaperäistä nestettä hän alkoi välittömästi huutamaan kivusta ja yskimään voimakkaasti.
Orrenin seuratessa kauhistuneena tapahtumia, kaappaaja pakotti yksi kerrallaan jokaisen panttivangin juomaan pullosta – myös Orrenin 20-vuotiaan pojan Stanleyn. Kaikki uhreista kärsivät samankaltaisista oireista. Ulkoiset palovammat ilmenivät polttavina rakkuloina ja ihon kuoriutumisena, mutta nieltynä juoman aiheuttamat vauriot suun limakalvoille, ruokatorvelle ja mahalaukulle olivat vain entistäkin kauhistuttavampia. Neste aiheutti uhreille mm. välitöntä sisäistä verenvuotoa ja hengitysvaikeuksia, joiden lisäksi se saattoi pahimmillaan johtaa jopa vatsalaukun tai suolen puhkeamiseen.
Kun lopulta oli Orrenin vuoro juoda nestettä, hän tiesi, että aineen nieleminen aiheuttaisi suurella todennäköisyydellä peruuttamattomia sisäisiä vaurioita. Oli päivän selvää, että kaappaajien väitteet viattomasta tainnuttavasta cocktailista olivat täyttä valetta. Niinpä hän pyysikin kaappaajiltaan lupaa juoda nesteen omatoimisesti, ja asetettuaan kupin huulilleen hän antoi suurimaan osan aineesta valua suun ohi poskelleen, luoden samalla vaikutelman, että hän todella nieli kaatamansa nesteen.
Tyhjennettyään kupin sisällön, Orren heittäytyi lattialle matkien parhaansa mukaan muiden vankien kouristeluja ja huutoa. Vaikka Orren olikin onnistunut välttämään nesteen nielemisen, syövyttävä kemikaali poltti hänen suutaan ja ihoaan aiheuttaen lähes sietämätöntä kipua. Toistaiseksi hän ei voinut kuitenkaan tehdä muuta kuin näytellä parhaansa mukaan, todistaen samalla lähietäisyydeltä oman poikansa ja muiden vankien tuskaisia huutoja.
Kaappaajat käyttivät sekavaa tilannetta hyväkseen ryöstämällä panttivankiensa lompakot ja muut arvoesineet. Vankien huutaessa tuskissaan lattialla ryöstäjien kärsivällisyys alkoi kuitenkin nopeasti hiipua, sillä salaperäinen neste ei ollutkaan johtanut heidän oletuksensa mukaisesti uhrien nopeaan kuolemaan. Äänekäs kiljuminen ja huuto, saattoivat pahimmillaan kiinnittää ulkopuolisten henkilöiden huomion, joten asia oli ratkaistava tavalla tai toisella mahdollisimman nopeasti.
Kaappaajat yrittivät aluksi vaimentaa jatkuvan huudon teippaamalla uhriensa suut kiinni ilmastointiteipin avulla. Yritys osoittautui kuitenkin nopeasti täysin turhaksi, sillä kemikaali oli polttanut ihon uhrien suun ympäriltä niin pahasti, että teipillä ei yksinkertaisesti ollut mitään mihin tarttua.
Ryöstäjien alettua jälleen riitelemään keskenään sopivasta ratkaisusta, toinen kaappaajista menetti lopullisesti malttinsa ja veti pistoolin esiin vyötäröltään. Sanaakaan sanomatta hän ampui lattialla kouristelevaa Carolia, tämän 16-vuotiasta poikaa Cortneya ja heidän vierellään makaavaa Stanleya peräjälkeen takaraivoon, jonka jälkeen hän siirtyi Orrenin vierelle suorittaen tälle saman säälimättömän teloituksen.
Kun toinen kaappaajista poistui tämän jälkeen liikkeen yläkertaan, jäljelle jäänyt ryöstäjä pakotti 18-vuotiaan Michelle Ansleyn ylös lattialta. Vietyään tytön hieman syrjemmälle mies pakotti Michellen riisumaan kaikki vaatteensa ja raiskattuaan uhrinsa säälimättömästi hän heitti tytön takaisin muiden joukkoon, painoi Michellen kasvot lattiaa vasten ja ampui tätä päähän aiheuttaen uhrilleen välittömän kuoleman.
Kun toinen ryöstäjistä palasi jälleen takaisin kellariin, molemmat miehet tarkistivat pikaisesti uhriensa tilan. Havaittuaan, että lattialla makaava Orren oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt päähän kohdistuneesta laukauksesta elossa, toinen ryöstäjistä polvistui vankinsa vierelle ja ryhtyi kuristamaan tätä narun avulla. Orren onnistui kuitenkin jälleen vastoin kaikkia odotuksia sinnittelemään hengissä ja uupuneen hyökkääjän annettua viimein periksi hän jätti uhrinsa lattialle yskimään ja haukkomaan henkeä.
Naamioitunut hyökkääjä ei silti aikonut jättää asiaa sikseen. Sen sijaan hän työnsi maassa makaavan uhrinsa korvaan kynän ja potkaisi sen jalallaan uhrin kallon läpi syvälle tämän aivoihin. Kun kaikki vangit makasivat viimein vaiti kellarin lattialla, ryöstäjät poistuivat paikalta noin kello yhdeksän aikaan illalla mukanaan yli 24 000 dollarin arvosta kodin viihde-elektroniikkaa jättäen samalla jälkeensä viisi viatonta uhria.
Noin tuntia myöhemmin pojastaan ja aviomiehestään huolestunut Joyce Walker oli jalkautunut ulos toisen poikansa Lynnin kanssa etsimään rakkaimpiaan. Saavuttuaan elektroniikkakaupalle he jyskyttivät tyhjältä vaikuttaneen liikkeen takaovea ja kuultuaan vaimeaa kellarista kantautuvaa huutoa 16-vuotias Lynn mursi oven vain kohdatakseen koko loppuelämäänsä pysyvästi järkyttäneen näyn.
Poliisi aloittaa murhien tutkinnan
Poliisin ja ensiavun saavuttua paikalle pian ilta kymmenen jälkeen, viranomaiset kohtasivat myymälän parkkipaikalla järkyttyneen naisen, joka toisti yhä uudelleen samaa lausetta: ”Heitä on ammuttu!”. Kellarissa ensihoitajat totesivat välittömästi 20-vuotiaan Stanley Walkerin ja 18-vuotiaan Michelle Ansleyn kuolleiksi. Heidän vierellään lattialla maanneet Carol ja hänen 16-vuotias poikansa Cortney Naisbitt olivat yhä elossa, mutta yrityksistä huolimatta vakavasti loukkaantunutta äitiä ei kyetty enää pelastamaan, ja hän menehtyi saamiinsa vammoihin pian saavuttuaan St. Benedictin sairaalaan.
Kaikkien ihmeeksi 16-vuotias Cortney Naisbitt ja Stanleyn isä Orren Walker selvisivät tapahtumista hengissä. Pahoin loukkaantunut Orren kykeni viranomaisten onneksi jopa antamaan vielä sama iltana tarkan kuvauksen hyökkääjistä. Hänen mukaansa silmälaseja käyttänyt ampuja oli ollut lyhyt, tummaihoinen ja puhunut karibialaisella aksentilla ja toisen olleen niin ikään afroamerikkalainen, mutta huomattavasti pidempi ja rotevampi. Lisäksi hänen mukaansa ryöstössä käytetty pakettiauto oli ollut keltainen tai kerman värinen.
Merkittävä läpimurto tapahtuikin jo seuraavana päivänä, kun kaksi teini-ikäistä poikaa löysivät roskalaatikosta ryöstöön liittyvien uhrien – Michelle Ansleyn ja Cortney Naisbittin – lompakot sekä muita henkilökohtaisia tavaroita. Pojat olivat oitis tunnistaneet laajaa huomiota saaneen järkyttävän ryöstön uhrit ja toimittaneet löytämänsä todisteet välittömästi viranomaisten haltuun.
Lentotukikohdan läheisyydessä olleen roskalaatikon sijainti herätti välittömästi tutkijoiden mielenkiinnon. Vaikka kyse saattoi toki olla pelkästä sattumasta, he ottivat yhteyttä tukikohdan vastuuhenkilöön ja kokosivat yhteistyössä koko henkilökunnan yhdeksi joukoksi kentälle kertoakseen asiasta julkisesti. Viranomaisten suunnitelma oli tarkkailla samalla huolellisesti paikalle kerääntyneiden sotilaiden reaktioita ja tunnistaa tällä tavoin epäilyttävät tai muuten joukosta erottuvat henkilöt.
Tekijät paljastuvat
Viranomaisten uhkapeli todella kannatti. Poliisin esitellessä yhä uusia todisteita ja yksityiskohtia järkyttävistä murhista, sotilaiden joukosta erottuikin nopeasti kaksi helikopterimekaanikkoa, joiden kasvojen ilmeet, elekieli ja käytös poikkesivat räikeästi muusta tukikohdan henkilöstöstä. Kyseiset miehet olivat Karibialta lähtöisin oleva 21-vuotias Dale Pierre sekä virginialainen 19-vuotias William Andrews.
Epäiltyjen käyttäytyminen ja yhtenevyys Orren Walkerin aikaisemmin antamiin tunnusmerkkeihin olivat niin silmiinpistävät, että viranomaiset eivät tarvinneet tuomarilta edes virallista etsintälupaa. Tukikohdan komentajat antoivat nimittäin viranomaisille vapaan pääsyn kasarmille rikoksen selvittämiseksi – olihan oikeiden syyllisten löytyminen lopulta kaikkien osapuolten etu. Jos miehet olivat syyttömiä, tukikohdan päällystö halusi heidän nimensä puhdistettavan; jos syyllisiä, heidät haluttiin ulos ilmavoimista niin nopeasti kuin vain mahdollista.
Kasarmilla suoritettu etsintä osoittautuikin varsin menestyksekkääksi, kun viranomaiset löysivät Dale Pierren huoneesta listan, joka sisälsi useiden – arvokkaita tavaroita myyvien – liikkeiden nimiä. Yksi listan kärjessä olevista myymälöistä oli juuri kohtalokkain seurauksin ryöstetty Hi-Fi Shop. Löytö tuki myös muiden sotilaiden kuulusteluissa aikaisemmin esiin noussutta tietoa, jonka mukaan epäiltyjen oli kuultu käyneen keskusteluja mahdollisesta elektroniikkaliikkeen ryöstöstä jo päiviä ennen rikoksen tapahtumista.
Yksi merkittävistä todisteista oli Dale Pierren huoneesta löydetty muovinen Drano-pullo – voimakas viemärinpuhdistusaine, jota on myyty Yhdysvalloissa jo 1920-luvulta lähtien. Löytö oli merkittävä, sillä lääketieteellisten havaintojen mukaan ryöstön uhreille oli juotettu nimenomaan kyseisen brändin tuotetta. Kaiken lisäksi miehen huoneen seinällä ollut ”Magnum Force” -elokuvan juliste antoi viitteitä idean mahdollisesta alkuperästä, sillä virheellisen käsityksen mukaan eräässä elokuvan kohtauksessa parittajan on usein kuviteltu tappaneen uhrinsa pakottamalla tämän nielemään viemärinavaajaa. Elokuvassa syövyttävä kemikaali tapaa uhrinsa lähes välittömästi, ja juuri oletetun nopeavaikutteisuutensa vuoksi myös hyökkääjien uskottiin valinneen viemärinpuhdistusaineen ensisijaiseksi tappovälineekseen.
Viimeinen ratkaiseva todiste oli Dale Pierren huoneen maton alta löytynyt vuokrasopimus varastotilasta, joka sijaitsi vain korttelin päässä miehien ryöstämästä elektroniikkaliikkeestä. Dokumentti oli allekirjoitettu ryöstöä edeltävälle päivälle. Viranomaisten saatua tuomarilta etsintäluvan vuokrasopimuksessa merkittyyn varastoon, poliisit löysivät lukitusta tilasta kasoittain varastettuja Hi-Fi-laitteita ja muuta myymälästä varastettua elektroniikkaa.
Oikeudenkäynnit ja tuomiot
Hi-Fi Shop- murhien oikeudenkäynti alkoi noin puoli vuotta myöhemmin – 15. lokakuuta 1974 – Davisin piirikunnassa, Utahissa. Molempia miehiä – Dale Pierreä ja William Andrewsia – syytettiin mm. kolmesta ensimmäisen asteen murhasta. Oikeudenkäynnin aikana selvisi, että miehet olivat suunnitelleet tappavansa kaikki, jotka he kohtaisivat ryöstön aikana.
Oikeudenkäynnin aikana nousi esiin myös mielenkiintoinen yksityiskohta Dale Pierren menneisyydestä. Vain noin vuotta aikaisemmin, miehen aloitettua palveluksensa helikopterimekaanikkona Hillin tukikohdassa vuonna 1973, mies oli päätynyt pääepäillyksi ilmavoimien kersantin Edward Jeffersonin murhasta. Miesten huhuttiin ajautuneen keskenään sanaharkkaan kersantin syytettyä Dale Pierreä avaintensa varastamisesta ja pian tämän jälkeen Edward Jefferson oli löydetty murhattuna omasta asunnostaan. Tapausta tutkineet viranomaiset eivät kuitenkaan todisteiden puutteen vuoksi olleet kyenneet yhdistämään Dale Pierreä tapaukseen, ja mies olikin saanut jatkaa normaalisti töitään tukikohdan helikopterimekaanikkona.
Järkyttävistä tapahtumista hengissä selvinnyt Orren Walker toimi yhtenä tapauksen päätodistajista. Osittain kuulonsa ja tasapainonsa menettänyt Orren kärsi vakavista neurologisista vaurioista, mutta kykeni vammoistaan huolimatta nousemaan todistajanaitioon ja antamaan yksityiskohtaisen kuvauksen kohtalokkaan illan tapahtumista. Toinen selviytyjistä, vasta 16-vuotias Cortney Naisbitt sen sijaan oli yhä sairaalahoidossa, eikä vakavien aivovaurioiden aiheuttaman muistinmenetyksen takia kyennyt osallistumaan oikeudenkäyntiin.
Noin kuukauden kestäneen oikeudenkäynnin aikana kuultiin yhteensä jopa 66 todistajaa ja käsiteltiin yli 300 todistetta. Sekä Dale Pierre että William Andrews todettiin syyllisiksi kolmeen ensimmäisen asteen murhaan ja kahteen törkeään ryöstöön. Vain neljä päivää myöhemmin – 20. marraskuuta 1974 – valamiehistö suositteli molemmille rangaistukseksi kuolemantuomiota. Dale Pierre teloitettiin noin 14 vuotta myöhemmin – 28. elokuuta 1987 – tehden miehestä samalla ensimmäisen henkilön Utahin historiassa, joka teloitettiin myrkkyruiskeen avulla.
William Andrewsin kuolemantuomio herätti kuitenkin laajaa kansallista ja jopa kansainvälistä huomiota, sillä mies ei ollut itse osallistunut varsinaisiin murhiin. Amnesty International ja NAACP kampanjoivatkin päättäväisesti hänen tuomionsa lieventämiseksi aina teloituspäivään asti, viitaten perusteluissaan myös mahdolliseen rotusyrjintään oikeusprosessin aikana. Lukuisista yrityksistä huolimatta Utahin kuvernööri ei kuitenkaan myöntänyt armahdusta, ja näin ollen myös William Andrewsin teloitus pantiin täytäntöön 30. heinäkuuta 1992 – miehen ollessa 37-vuotias.
Tapahtumiin liittyi kuitenkin vielä myös kolmas mies, jonka osallisuutta käsiteltiin erillään omassa oikeudenkäynnissään. 19-vuotias Keith Roberts oli nimittäin toiminut ryöstöiltana pakoauton kuljettajana, ja todisteet viittasivat vahvasti miehen suunnitelleen ryöstöä yhdessä Dale Pierren ja William Andrewsin kanssa. Näyttö ei kuitenkaan riittänyt osoittamaan, että mies olisi ollut sisällä myymälässä tai osallistunut muilla tavoin tapahtumiin, jonka nojalla hänet tuomittiinkin kahdesta törkeästä ryöstöstä elinkautiseen vankeuteen, josta miehen tulisi suorittaa vähintään viisi vuotta.
Keith Roberts vapautui ehdonalaiseen vuonna 1987, noin 13 vuoden vankeuden jälkeen. Vapauduttuaan hän vietti hiljaiseloa sukulaistensa luona Oklahomassa ansaiten elantonsa – ironista kyllä – paikallisessa elektroniikkaliikkeessä. Rikoskumppaninsa William Andrewsin teloituksen jälkeen vuonna 1992 Keithin mielenterveys kuitenkin järkkyi ja mies päätti elämänsä omatoimisesti ampumalla itsensä noin viikkoa myöhemmin 8. elokuuta.
Selviytyjien rankka elämä
Orren Walker kärsi tapahtumien jälkeen pysyvistä vammoista kuten kuulo- ja tasapaino-ongelmista sekä vakavista neurologisista häiriöistä. Suuontelo ja hengitystiet olivat kärsineet vakavia vaurioita, jonka lisäksi leuan alueelle aiheutuneet palovammat muistuttivat miestä joka päivä kohtalokkaista tapahtumista ja rakkaan poikansa järkyttävästä kuolemasta. Orren kuoli huhtikuussa 2000 ollessaan 69-vuotias.
Toinen selviytyjistä – Cortney Naisbitt – vietti tapahtumien jälkeen sairaalassa jopa 266 päivää ennen kotiutumistaan. Vaikka nuori poika palasikin tapahtumien jälkeen kouluun ja valmistui lukiosta vuonna 1976, neurologiset vauriot estivät häntä jatkamasta opintojaan tai työskentelemästä vakituisesti. Cortney kärsi mm. kroonisista kivuista ja muistinmenetyksestä, jonka lisäksi hän menetti osittain puhe- ja liikuntakykynsä. Vammojensa takia Cortney olikin riippuvainen sosiaaliturvasta koko aikuiselämänsä ajan ja menehtyi jo 44-vuotiaana kesäkuussa 2002 pitkän, tarkemmin määrittelemättömän sairauden uuvuttamana.
