Papinin siskokset tulivat levottomasta perheestä, Le Mansin maaseutukaupungista luoteis-Ranskasta. Heidän lapsuutensa oli varsin vaikea ja ongelmallinen. Isä Gustave oli väkivaltainen alkoholisti ja äitiä, Clémenceä, pidettiin moraalittomana ja täysin epäkelpona henkilönä vanhemmuuteen. Heidän välinen suhteensa perustui käytännössä pelkkään seksiin. Väkivalta ja riidat olivat arkipäivää. Clémence oli luonteeltaan ailahtelevainen ja välitti lähinnä vain itsestään. Hänestä liikkui kaupungilla myös monenlaisia juoruja. Yhden huhun mukaan Clémencellä kerrottiin olevan suhde toiseen mieheen.
Clémence synnytti ensimmäisen lapsensa, Emilian, vuonna 1901, jolloin Gustave ja Clémence menivät myös naimisiin yksinomaan sosiaalisten velvoitteiden sanelemana. Gustave kuitenkin epäili Clémencellä edelleen olevan salasuhteen toiseen mieheen ja mustasukkaisuus purkautui usein niin verbaalina kuin fyysisenäkin väkivaltana vaimoaan ja tytärtään kohtaan. Gustave päätti lopettaa vaimonsa suhteen hakemalla työpaikkaa toisesta kaupungista. Hän kertoi aikeistaan vaimolleen, joka uhkasi kuitenkin mieluummin tappavansa itsensä kuin muuttavansa pois Le Mans:n kaupungista.
Clémencen ja Gustaven välinen suhde jatkoi tulehtumistaan, mutta siitäkin huolimatta, neljä vuotta Emilian syntymän jälkeen, maaliskuussa 1905, syntyi perheen toinen lapsi, Christine. Clémence ei osoittanut minkäänlaista kiintymystä lapsiaan kohtaan. Hän koki vastuun kahdesta pienokaisesta olevan itselleen liikaa, joten antoi Christinen pian tämän syntymän jälkeen hoitoon Gustaven siskolle.
Suhteen edetessä aviomies, Gustave, oli jäänyt yhä vähemmälle huomiolle, jonka johdosta tämä alkoi juoda alkoholia enemmän ja muuttui entistäkin arvaamattomammaksi. Pian Léan syntymän jälkeen vuonna 1911, Clémence sai selville, että Gustave oli toistuvasti raiskannut vanhimman tyttären Emilian, joka oli tuohon aikaan noin yhdeksän vuotias. Clémence jätti välittömästi avioerohakemuksen ja Emilia lähetettiin kovasta kurista ja ankaruudesta tunnettuun katolilaiseen orpokotiin. Clémence nimittäin uskoi vakaasti, että Emilia oli vietellyt isänsä ja halusi rankaista tytärtään lähettämällä tämän pois kotoa. Hän halusi kuitenkin viedä kostonsa pidemmälle ja päätti rankaista myös Christineä lähettämällä tämän pois tätinsä hoivista samaiseen luostariin siskonsa seuraksi. Vapauttaakseen itsensä lopullisesti äitiyden raskaista velvoitteista, Clémence lähetti vielä nuorimman tyttärensä, Léan, asumaan isosetänsä luokse.
Hänen suunnittelemansa rangaistus ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla. Tytöt, Emilia ja Christine, suorastaan kukoistivat uudessa ympäristössään, kaukana alkoholinkatkuisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Sisarukset viettivät luostarissa tiiviisti aikaa yhdessä, jonka ansiosta heidän välinen suhteensa syventyi entisestään, mutta välittömästi Emilian saavutettua riittävän iän, hän vannoi valan ja ryhtyi nunnaksi. Christine oli päättänyt seurata rakkaan isosiskonsa jalan jälkiä heti kun se olisi mahdollista, mutta hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta toteuttaa suunnitelmaansa.
Clémence nimittäin oli raivon vallassa saatuaan kuulla Emilian päätöksestä. Hänen suunnitelmanaan oli ollut ottaa sisarukset pois orpokodista heti, kun nämä olisivat riittävän vanhoja työskentelemään piikoina. Clémence päätti kotiuttaa Christinen välittömästi, koska pelkäsi menettävänsä myös toisen potentiaalisen tulon lähteensä luostarille. Hän löysikin nopeasti tyttärelleen piian töitä keskiluokkaisesta perheestä Le Mansin kaupungista. Orpokodissa oppimiensa taitojen ansiosta Christinellä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia sopeutua uuteen rooliinsa. Hänen uudet työnantajansa olivat varsin tyytyväisiä rahalle saamalleen vastineelle, mutta Christinen äiti, Clémence, ei ollut mielissään tyttärelleen maksetusta palkasta. Hän pakottikin Christinen eroamaan useista eri työpaikoista ja yritti toistuvasti löytää tilalle paremmin maksavia työnantajia.
Léan täytettyä 15 vuotta, Clémence pakotti myös tämän työskentelemään piikana. Siskokset olivat kasvaneet lapsuutensa toisistaan erillään, mutta muodostivat nopeasti tiiviin siteen. He työskentelivät piikoina ympäri kaupunkia ja hakeutuivat toistensa seuraan aina, kun eivät olleet töissä. He myös pyrkivät työskentelemään yhdessä aina kun siihen oli mahdollisuus.
Vuonna 1926 Christine sai työpaikan piikana ja kokkina Lancelinien kotoa. René Lancelin oli eläköitynyt asianajaja, joka asusteli talossa yhdessä vaimonsa Léonien ja tyttärensä Genevieven kanssa. Heidän toinen tyttärensä oli jo naimisissa ja muuttanut pois kotoa.
Papinin siskokset palaavat jälleen yhteen
Léonie oli varsin tyytyväinen uuden piikansa työn jälkeen ja muutaman kuukauden työskentelyn jälkeen Christine saikin Léonien vakuuttuneeksi myös siskonsa, Léan, palkkaamisesta heille siivoojaksi. He olivat ahkeria työntekijöitä eivätkä valittaneet turhasta. Molemmat sisarukset asuivat talon yläkerrassa omassa huoneessaan, jossa oli lämmittimen lisäksi myös oma pareveke, josta avautui näkymä pääkadulle. Tuohon aikaan molempia voitiin pitää jonkinlaisena ylellisyytenä. Heille maksettiin hyvää palkkaa ja pitkistä, jopa 14 tunnin työpäivistä huolimatta heillä oli myös jonkin verran vapaa aikaa. He poistuivat talosta kuitenkin todella harvoin. Pääasiassa vain sunnuntaikirkkoon sekä toisinaan ostoksille läheiselle torille. Sisarukset viihtyivät hyvin toistensa seurassa eivätkä osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta miehiä tai ylipäätään muita ihmisiä kohtaan. René oli hurskaisiin palvelijoihinsa varsin tyytyväinen ja oli varma ettei yhtä hyviä ja kuuliaisia työntekijöitä löytyisi lähimain. Tästäkin huolimatta voidaa pitää vähintäänkin merkillisenä, että koko seitsemän työvuoden aikana, René ei puhunut sanaakaan kummalekaan sisarukselle.
Vaikka Lancelinit olivatkin kaikin tavoin tyytyväisiä uusiin palvelijoihinsa, Christine oli toisinaan varsin pikkumainen ja jopa röyhkeä. Hän kiihtyi helposti, jos tunsi hänelle osoitetun askareen olevan jollain tavalla sopimaton. Hän oli syvästi traumatisoitunut lapsuuden kaltoinkohtelusta, mikä teki hänestä emotionaalisesti arvaamattoman. Henkisestä epävakaudestaan huolimatta hän oli erinomainen työntekijä ja tunnettiin hyvänä kokkina.
Léa sen sijaan ei ollut yhtä ailahtelevainen. Hän oli luonteeltaan hiljainen ja taipui helposti muiden tahtoon. Alistuvan luonteensa takia hänen oma persoonansa jäikin impulsiivisen sisarensa, Christinen varjoon, jota hän totteli ja seurasi uskollisesti. Sisarensa tavoin myös Léa oli ahkera työntekijä.
Erikoisista luonteenpiirteistään huolimatta sisarukset tulivat hyvin toimeen Lancelinien kanssa. Christine ja Léa alkoivat ajan kuluessa jopa pitää Léonie Lancelinia jonkinlaisena äitihahomaan. He kutsuivatkin työnantajaansa äidikseen. Heidän oikeaan äitiinsä, Clémenceen, he viittasivat puheessan vain ”jonain naisena”. Kun Léonie Lancelin sai selville, että sisarukset olivat lähettäneet kaikki palkkarahansa äidilleen, hän raivostui tiedosta ja kehotti sisaruksia pitämään rahat itsellään. Hän myös ilmoitti vihastuksissaan sisarusten äidille, että helppoa rahaa ei enää olisi tiedossa.
Vuonna 1932 talon sisällä vallinnut harmonia kuitenkin murentui nopeasti, kun talon emäntä, Léonie, alkoi kärsimään mielenterveysongelmista. Äitihahmo vaihtui fyysisesti ja sanallisesti väkivaltaiseksi tyranniksi, joka vaati sisarusten työnjäljeltä täydellisyyttä. Hän oli kriittinen siivoustyön jäljestä ja alkoi esimerkiksi käyttämään valkoisia käsineitä etsiessään pölyä siivotuilta pinnoilta. Toisinaan hän sai raivokohtauksia ja pahoinpiteli sisaruksia. Yhden kerran hän esimerkiksi nipisti Léaa voimakkaasti samalla, kun pakotti tämän polvilleen lattialle poimimaan paperin palasen, joka oli jäänyt häneltä siivouksen yhteydessä huomaamatta. Hän saattoi myös herättää sisarukset keskellä yötä pesemään keittiön lattian kerta toisensa jälkeen. Jos jokin ei miellyttänyt Léonieta, hän saattoi lyödä sisaruksia avokämmenellä kasvoihin tai hakata heidän päätään seinää vasten. Eräänä iltana Léa oli luvannut siskolleen Christinelle, että puolustaisi itseään seuraavalla kerralla, jos vastaavaa vielä tapahtuisi.
Murhat
Kohtalokkaana päivänä 2. helmikuuta 1933 Léonie lähti ulos ostoksille yhdessä tyttärensä Genevieven kanssa. Perheen isä, René Lancelin, lähti tapaamaan tuolloin vanhaa ystäväänsä. Myöhemmin illalla heidän oli tarkoitus tavata ystäväperheen luona illallisen merkeissä.
Alkuillasta, kun Léonie ja Genevieve olivat matkalla illallistapaamiseen, he kulkivat oman kotinsa ohitse. Koko päivän oli satanut rankasti ja ulkona oli jo pimeää. Kotinsa ohittaessa naiset kuitenkin huomasivat talon olevan täysin pimeä. Léonie ihmetteli asiaa ja päätti tarkistaa mistä oli kyse. He astuivat sisään taloon huomasivat hämmästyksekseen, että talon sähköt olivat poikki. Talossa oli aivan hiljaista ja pimeää. Léonie sytytti kynttilän nousi sen suoman valon turvin ylös portaita tytär, Genevieve, perässään. Toisen kerroksen tasanteelle päästyään Léonie kokeili uudestaan sytyttää valoja. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Naiset sytyttivät toisen kerroksen tasanteelle useita kynttilöitä nähdäkseen paremmin pimeässä talossa. Kiukkuinen Léonie kutsui molempia sisaruksia luokseen välittömästi selittämään mistä oli kyse. Hetken kuluttua Christine laskeutui alas kolmannen kerroksen huoneestaan Léa mukanaan. Hän kertoi työnantajalleen, että heidän käyttämänsä viallinen silitysrauta oli aikaisemmin iltapäivällä aiheuttanut oikosulun ja katkaissut sähköt koko talosta. Léonie raivostui kuulemastaan silmittömästi ja hyökkäsi Christinen ja Léan kimppuun repien näitä hiuksista.
Christine ei kuitenkaan jäänyt tällä kertaa toimettomaksi vaan päätti taistella vastaan. Hän tarttui läheisellä pöydällä olleeseen tinakannuun ja iski sillä voimakkaasti Léonieta päähän. Tämä kaatui maahan iskun voimasta ja menetti tajuntansa joksikin aikaa. Genevieve seurasi vierestä tapahtumia epäuskon vallassa, mutta riensi nopeasti äitinsä avuksi ja hyökkäsi kohti Christineä. Epäonnekseen hän huomasi heti jäävänsä alakynteen.
Christinen onnistui kaataa Genevieve lattialle. Hän hyppäsi hajareisin tämän ylävartalon päälle ja esti näin tätä pääsemästä pakoon ja taistelemasta vastaan. Christine oli suunniltaan raivosta. Hän iski Genevieven pään useita kertoja lattiaan, jonka jälkeen työnsi peukalonsa syvälle tytön oikeaan silmäkuoppaan ja repi väkivalloin silmän irti tämän päästä. Suunnattoman kivun kourissa taistelevan Genevieven tuskan huudot kaikuivat huoneen seinillä Christinen yhä jatkaessa raivokasta hyökkäystään.
Lattialla tajuttomana maannut Léonie oli jo palannut osittain takaisin tajuihinsa ja seurasi tyttärensä teurastusta pakokauhun vallassa. Kun Christine oli repinyt molemmat silmät uhriltaan, hän komensi sisartaan Léaa hyökkäämään äidin kimppuun ja toimimaan samoin.
Léa teki työtä käskettyä ja hyökkäsi tajunnan rajamailla kamppailevan Léonien päälle. Tällä välin Christine juoksi alakerran keittiöön, josta nappasi mukaansa veitsen ja ison nuijan. Palattuaan takaisin Léa oli saanut työnsä päätökseen. Näkökyvyttömät uhrit makasivat lattialla vierekkäin shokissa anoen hyökkääjiltään armoa.
Christinellä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan lopettaa tähän. Hän jatkoi hyökkäystään sisarensa Léan avustuksella puolustuskyvyttömiä naisia vastaan. Pahoinpitely jatkui miltein kahden tunnin ajan ja lopulta tuskaiset huudot hiljenivät. Molemmat naiset olivat kuolleet.
Christine tarttui kaksin käsin aiemmin käyttämäänsä raskaaseen tinakannuun ja iski vielä uhriensa kasvot tunnistamattomiksi. Sisarukset viimeistelivät tekonsa riisumalla uhriensa alushousut ja nostamalla heidän hameensa ylös, jonka jälkeen he silpoivat veitsellä näiden reidet, pakarat ja sukuelimet.
Verityön viimein saavuttua päätökseen sisarukset siistiytyivät ja suorittivat iltatoimet. He lukitsivat kaikki ovet ja vetäytyivät yläkerran huoneessaan olevaan sänkyyn, jonne jäivät makoilemaan vierekkäin kynttilän valossa. Heillä ei ollut aikomustakaan paeta tai kiistää tekemäänsä hirvittävää rikosta.
Murha paljastuu
Myöhemmin samana iltana René Lancelin odotti vaimoaan ja tytärtään sovitulle illalliselle. Kun heitä ei kuitenkaan kuulunut, päätti hän palata kotiin tarkistamaan tilanteen. René yritti päästä sisään taloon, mutta totesi etuoven olevan teljetty sisäpuolelta. Hän pani merkille myös kodin olevan täysin pimeä, mutta huomasi kynttilän valon kajastavan kolmannessa kerroksessa sijaitsevasta palvelijoiden huoneesta. Tämä vaikutti tietenkin omituiselta, ja René oli varma, että jotakin on vialla.
Hän lähti välittömästi virkavallan puheille ja palasi kotiinsa poliisit mukanaan. He olettivat taloon tunkeutuneen jonkun ulkopuolisen henkilön, joka syystä tai toisesta oli päättänyt estää kulkuyhteyden taloon etuoven kautta. Yllättääkseen oletetun tunkeutujan, poliisit kiipesivät takapihan aidan yli päästäkseen taloon sisään takakautta. Takaovi oli tietenkin lukossa, mutta poliisit onnistuvat avaamaan sen voimakeinoin ja astuivat sisään pimeään taloon. Taskulampun valon turvin he etenivät varovasti hiljaisessa talossa yrittäen samalla kuunnella merkkejä tunkeutujasta tai Léoniesta ja tämän tyttärestä. Talon alin kerros oli kuitenkin tyhjä, joten poliisit alkoivat nousta varovasti kohti seuraavaa kerrosta. Päästyään rappuset ylös poliisit kohtasivat kammottavan näyn. Taskulampun valon loisteessa he näkivät Léonien ja Genevieven silvotut ruumiit, jotka makasivat elottomina verilammikkojen keskellä. Järkyttyneet poliisit vain tuijottavat edessään aukeavaa käsittämätöntä näkyä kykenemättä täysin ymmärtämään näkemäänsä.
Poliisit pelkäsivät palvelijoiden kokeneen saman kohtalon ja olettivat murhaajan olevan vielä sisällä talossa. He laskeutuivat alas talon ensimmäiseen kerrokseen avatakseen etuoven lisävoimia varten. Poliisien seurassa ulkona odottanut isä, René, yritti myös päästä sisään, mutta oven avannut poliisi kehotti virkaveljiään estämään tämän pyrkimykset.
Poliisit tutkivat talon järjestelmällisesti huone kerrallaan alimmasta kerroksesta lähtien. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Lopulta poliisit saavuttivat ylimmän kerroksen ja jäljellä oli enää palvelijoiden käyttöön luovutettu huone. Poliisit olivat varmoja, että murhatut palvelijat ja itse taloon tunkeutunut tekijä löytyisivät sieltä. He astuivat ovesta ja löysivät hämmästyksekseen siskokset sängystä alasti toisiinsa kietoutuneina. Yöpöydän kynttilän valo paljasti pöydällä makaavan verisen lihanuijan. Papinin sisarukset tunnustivat välittömästi tekemänsä murhatyöt. Christine kertoi Léonie Lancelinin uhkailleen heitä ja hyökänneensä tämän kimppuun puolustaakseen itseään.
Vangitseminen ja oikeudenkäynti
Sisarukset vangittiin välittömästi ja erotettiin toisistaan, mikä vaikutti negatiivisesti Christinen henkiseen hyvinvointiin. Aneluistaan huolimatta hänelle ei myönnetty lupaa tavata Léaa ja hänen tilansa huononi nopeasti. Christine vietti suuren osan ajastaan Léaa itkien ja toisinaan pyöri sellinsä lattialla tuskissaan ilmaisten itseään varsin seksuaalisella kielellä. Hän sai toistuvia väkivaltaisia kohtauksia ja kieltäytyi toisinaan syömästä.
Lopulta vartija kuitenkin heltyi Christinen pyyntöihin ja myönsi tälle luvan tavata sisarensa. Tapaamisen yhteydessä siskosten välillä kultiin käytävän seksuaalisesti sävytettyä keskustelua ja Christinen nähtiin yrittävän avata Léan napitettua paitaa.
Seitsemän kuukautta murhien jälkeen oikeudenkäynti viimein alkoi. Silmiinpistävänä piirteenä oikeuden istuntojen aikana kerrottiin sisarusten tuijottaneen vain eteensä ottamatta suoraa katsekontaktia kehenkään paikallaolijaan. He suojelivat toisiaan ja molemmat väittivät tehneensä murhat yksin. Puolustus yritti vedota mielenvikaisuuteen, mutta oikeudessa esitetyt todisteet eivät riittänneet pelastamaan sisaruksia. Léa tuomittiin kymmennen vuoden vankeuteen. Christine sai kuolemantuomion, mutta päätös peruttiin myöhemmin ja muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi.
Tuomion jälkeen Christinen vointi huononi entisestään, koska sisaruksille ei enää myönnetty lupaa tavata toisiaan. Eräänä päivänä raivokohtauksen lomassa hän yritti repiä silmät päästään, mutta vartijat huomasivat tämän aikeet ja ehtivät väliin ajoissa. Jo muutamien vuosien vankeuden jälkeen Christine siirrettiin mielisairaalaan hänen huonontuneen tilansa takia. Lopulta Christine kieltäytyi syömästä ja näännytti itsensä kuoliaaksi 18 toukokuuta 1937. Kuollessaan hän oli 32-vuotias.
Léa puolestaan vapautui vuonna 1941 hyvän käytöksensä ansiosta, kärsittyään 10 vuoden tuomiostaan noin 8 vuotta. Hän muutti asumaan äitinsä luokse ja työskenteli muutetun nimen turvin eräässä hotellissa siivoojana.
Lopuksi vielä muutamia yleisiä teorioita murhiin johtaneista syistä ja motiiveista.
Teoria 1: Christinen mielenterveysongelmat
Modernista näkökulmasta katsottuna Christinen todettaisiin mitä todennäköisimmin sairastavan paranoidia skitsofreniaa. Vankeusaikanaan Christine sai vakavan raivokohtauksen, jonka aikanä yritti repiä silmät omasta päästään. Myöhemmin hän kertoi poliisille, että oli kärsinyt samanlaisesta kohtauksesta murhien tekopäivänä. Vaikka tämä selittäisikin Christinen poikkeuksellisen käytöksen kohtalokkaana iltana, mikä ihme sai Léan ryhtymään mukaan raakaan tekoon? Hänen ei koskaan todettu osoittavan psykoosin merkkejä tai muita vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Léa oli hyvin arka, ahdistunut ja altis paniikkitiloihin erityisesti stressin aikana. Hän on mitä todennäköisimmin kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä. Hänen älykkyytensä oli melko alhainen ja hänen vanhempi sisarensa, Christine hallitsi häntä. Léa eli elämäänsä siskonsa kautta ja oli joidenkin arvioiden mukaan hukannut kokonaan oman persoonansa. Tällaiselle paranoidille häiriölle on tyypillistä, että toinen kumppani hallitsee toista. Tila esiintyy usein pienissä ryhmissä tai pareissa, jotka pysyttelevät omissa oloissaan ja elävät intensiivisesti muusta maailmasta eristäytyneenä.
Teoria 2: Siskosten välinen seksuaalinen suhde
Yhtenä vahvana motiivina ja teoriana tapahtumille on pidetty siskosten välistä homoseksuaalista suhdetta. Tuohon maailmanaikaan homoseksuaalisuus oli tabu niin Ranskassa kuin yleisesti muuallakin maailmassa. Sisarusten välisestä seksisuhteesta puhumattakaan. Teorian mukaan on mahdollista, että Léonie sai kohtalokkaana iltana naiset kiinni verekseltään, palattuaan tyttärensä kanssa ostoksilta. Hän ehkä uhkasi erottaa sisarukset ja kertoa koko kaupungille näiden välisestä ”sairaasta” suhteesta. Paljastuksen myötä sisarukset olisivat menettäneet kasvojensa lisäksi myös kaikki mahdollisuudet tehdä enää töitä kaupungissa. Tämä olisi hyvin voinut laukaista hirvittävien tapahtumien sarjan, joka johti Léonien ja hänen tyttärensä, Genveiveven murhiin. Teoria voisi osittain myös tukea eräitä murhien yksityiskohtia. Ehkä Christine halusi kaivaa uhriensa silmät päästä, koska nämä olivat nähneet sisarukset läheisissä puuhissa. On kuitenkin vielä hyvä huomauttaa, että kumpikaan siskoksista ei koskaan myöntänyt heidän välillään olleen minkäänlaista seksuaalista suhdetta.
Teoria 3: Kapina yläluokkaa vastaan
Kolmas teoria murhaan eskaloituneille tapahtumille on luokkaeron tulehduttamat välit. Lancelinien tiedetään käyttäytyneen välinpitämättömästi ja väkivaltaisesti sisaruksia kohtaan. Teorian mukaan sisarten toiminta oli vain kapinaa yläluokkaa vastaan. Eräänlainen vastareaktio kylmälle, tunteettomalle ja irralliselle tavalle, jolla Lancelinit kohtelivat kaksikkoa. Vaikka sisarusten suorittamat raakalaismaiset teot olivat vaikeita käsittää, kansalaisten joukosta löytyi useita rymiä, jotka halusivat antaa Papinin sisaruksille tukensa ja ymmärtää heidän tekojaan.
Papinin sisarusten järkyttävä tarina on jäänyt koko maailman rikoshistoriaan merkittävänä tapauksena. Se on toiminut inspiraation lähteenä useille kymmenille artikkeleille, kirjoille, näytelmille ja elokuville. Jos siis haluat tutustua asiaan vielä tätä syvemmin, materiaalia on runsaasti tarjolla.
