Ristiinnaulitseminen

Ristiinnaulitsemisen historia ulottuu jopa yli 3000 vuoden taakse. Rangaistuksen ottivat todennäköisesti käyttöönsä ensimmäisenä assyrialaiset jo 1300 vuotta eaa. Vaikka julmaa menetelmää käytettiinkin vuosisatojen saatossa monissa eri muodoissa, vasta roomalaiset kehittivät ristiinnaulitsemisesta rituaalin, jonka ensisijainen tarkoitus oli tuottaa uhrille mahdollisimman paljon kärsimystä. Jokainen vaihe oli suunniteltu varta vasten äärimmäisen nöyryyttäväksi ja pelottavaksi, jotta kapinallisiin ja toisinajattelijoihin kohdistuva uhka olisi mahdollisimman suuri. Vaikka tunnetuin ristiinnaulittu onkin Jeesus Nasaretilainen, vuosisatojen kuluessa myös tuhannet muut kokivat saman järkyttävän kohtalon.

Ristiinnaulitseminen on yksi julmimmista ja tuskallisimmista teloitustavoista, jonka ihminen on koskaan kehittänyt. Julma historia -sarjan ensimmäisessä osassa tutustutaan juuri roomalaisten kehittämään nöyryyttävään ja piinalliseen muotoon, joka saattoi kestää muutamista tunneista pahimmillaan jopa useisiin päiviin. Jakso sisältää äärimmäisen graafisia kuvauksia ristiinnaulitsemisprosessista ja tuomitun henkilökohtaisista kokemuksista, joten jatka kuuntelua oman harkintasi mukaan.

Ruoskinta

Roomalaisten kehittämä rituaali aloitettiin vangin ruoskinnalla, joka suoritettiin kaupungin sisäpuolella tätä varten tarkoitetulla alueella. Täytäntöönpanosta vastasi koulutettujen sotilaiden ryhmä, joka koostui sadanpäämiehestä sekä neljästä sotilaasta.

Varsinainen ruoskinta tapahtui flagrumiksi kutsutulla välineellä, joka saattoi koostua jopa kahdestatoista eripituisesta puiseen kädensijaan kiinnitetystä nahkaisesta langasta. Kuhunkin lankaan oli kiinnitetty muutaman sentin välein luunpaloja sekä metallipalloja, joiden oli tarkoitus aiheuttaa paitsi mustelmia myös syviä viiltoja. Joskus nahkalankojen päihin oli vaikutuksen tehostamiseksi sidottu vielä teräviä lampaanluita, jotka uppoutuivat lopulta syvälle ihonalaiseen kudokseen ja lihaksiin aiheuttaen vain entistäkin laajempaa tuhoa.

Ruoskinta aloitettiin riisumalla vanki ensin täysin alasti ja sitomalla tämä sen jälkeen puiseen pylvääseen paljastaen vangin selän hänen takanaan molemmin puolin seisoville kahdelle sotilaalle. Sadanpäämiehen käskystä sotilaat aloittivat tuomitun piiskaamisen vuorotellen iskien vangin selkään lukemattomia kyljistä ja hartioista alaviistosti selän halki kulkevia syviä haavoja. Keskenään risteävät viillot muodostivat selkään ja pakaroihin laajoja iho- ja kudosrepeytymiä, jotka aiheuttivat välittömästi paitsi suunnatonta kipua myös runsasta verenvuotoa.

Toisinaan ruoskaniskut ulottuivat jopa olkapäiden ylitse repien vangin hartioiden etuosaa ja rintalihaksia. Tuomitun suorittamasta rikoksesta ja ruoskinnan suorittaneista sotilaista riippuen, iskut saatettiin kohdistaa jopa täysin tarkoituksella myös vangin päähän, kaulaan ja kasvoihin.

Jo muutamien iskujen jälkeen tuomitun iho oli repeytynyt auki aina lihaksiin asti, paljastaen pahimmillaan jopa vangin kylkiluut. Hiussuonten ja valtimoiden rikkouduttua verenhukka oli usein niin huomattavaa, että vanki menetti yli 20 % alkuperäisestä verimäärästään aiheuttaen tälle hypovoleemisen shokin. Shokkitila aiheutti uhrille nopean verenpaineen romahduksen, johon saattoi liittyä mm. sekavuutta, pahoinvointia ja hengenahdistusta.

Ruoskaniskujen kokonaismäärä riippui lopulta tuomitun fyysisestä kunnosta ja terveydentilasta. Useimmiten ruoskintaa jatkettiin, kunnes vangin todettiin olevan lähellä kuolemaa, ja sadanpäämies tai muu valvova viranomainen antoi viimein sotilailleen määräyksen lopettaa rangaistuksen täytäntöönpano. Toisinaan viranomaiset tekivät virheellisiä arvioita tuomitun kunnosta, jonka seurauksena vanki saattoi menehtyä vammoihinsa jo ennen ruoskinnan päättymistä. Ne, jotka selvisivät järkyttävästä toimenpiteestä hengissä, vapautettiin puiseen pölkkyyn lukituista kahleistaan ja jätettiin veriselle kivetykselle odottamaan seuraavaa vaihetta, sillä kammottava rituaali oli vasta alussa.

Ristin kantaminen

Ruoskimisen jälkeen vangin tuli kantaa itse ristin poikkipuu, patibulum, kaupungin muurien ulkopuolella sijaitsevalle varsinaiselle teloitusalueelle, jossa ristin pystypuu oli usein pystytettynä kiinteästi. Poikkipuu nostettiin ensin tuomitun olkapäille, jonka jälkeen tämän kädet sidottiin köydellä kiinni palkin molempiin päihin. Raskaan poikkipuun ylle kiinnitettiin usein myös titulukseksi kutsuttu kyltti, johon oli kirjattu tuomitun nimen lisäksi tämän suorittama rikos.

Vanki kuljetettiin sotilaiden saattamana pitkin kaupungin katuja kohti muurien ulkopuolella odottavaa lopullista määränpäätä. Katujen varsille kokoontunut vihainen yleisö huusi usein solvauksia ja sylki alastoman vangin päälle, tehden nöyryyttävästä matkasta vain entistäkin ahdistavamman ja pelottavamman.

Raskaan, jopa 60 kg painavan, poikkipuun kantaminen vaati runsaan verenhukan näännyttämältä vangilta miltei yli-inhimillisiä ponnisteluja. Sanoin kuvaamattomat kivut ja toistuvat nestevajauksen aiheuttamat lihaskouristukset tekivät etenemisestä paitsi hidasta myös äärimmäisen tuskallista.

Usein vangin voimat hupenivatkin raskaan painon alla, eikä hän näin ollen kyennyt enää kantamaan poikkipuuta itse teloituspaikalle. Tällaisissa tilanteissa sotilaat saattoivat pakottaa yleisön joukosta satunnaisia ohikulkijoita kantamaan poikkipuun tuomitun puolesta. Jos vanki oli vielä tämänkin jälkeen liian heikko jatkaakseen matkaa omin jaloin, sotilaat raahasivat tämän teloituspaikalle joko jaloista tai käsistä vetämällä. Niin kauan kuin vanki vain oli elossa, sotilaat pitivät huolen, että teloituksen jokainen vaihe pantiin täytäntöön suunnitelman mukaisesti.

Tuskallinen taival raskaan poikkipuun painon alla oli kuitenkin vain yksi osa järkyttävää kokemusta. Jos uhri sattui kompastumaan matkansa aikana, hän ei kyennyt vastaanottamaan iskua sidotuilla käsillään, vaan kaatui todennäköisesti kasvot edellä kivetylle kadulle. Lisäksi hartioille nostettu käsittelemätön puu raapi tuskallisesti olkapäiden ja yläselän auki repeytynyttä ihoa työntäen teräviä puunsirpaleita syvälle avohaavoihin ja lihaksiin.

Saavuttuaan viimein teloituspaikalle sotilaat kaatoivat vankinsa maahan ja asettivat tämän selälleen makaamaan poikkipuun päälle. Tuomittu oli tässä vaiheessa jo täysin voimaton ruoskimisen aiheuttamasta verenhukasta ja raskaan poikkipuun kantamisesta.

Sotilaiden pitäessä vankia aloillaan tuomitun kädet naulattiin kiinni poikkipuun molempiin päihin. Tutkimuksien mukaan kämmenien iho ja luuston rakenne eivät olisi kestäneet vangin kehon painoa ristillä, joten on todennäköisempää, että 18 cm pitkät naulat lyötiin vangin ranteiden lävitse. Parhaan kantokyvyn takaamiseksi sotilaat saattoivat jopa tarkoituksella vältellä aiheuttamasta ranteessa murtumia, iskemällä naulat tarkasti ranteen sisältämien pienten luiden lomitse.

Ranteisiin isketyt naulat provosoivat keskihermoa, joka aiheutti tuomitulle välittömästi käsivarsiin säteilevää suunnatonta kipua. Todellinen kärsimys oli kuitenkin vasta edessä, kun sotilaat nostivat poikkipuuhun naulatun vangin ylös maasta ja kiinnittivät tämän noin 2,5 metriä korkeaan pystytolppaan.

Koska jalkateriä ei vielä tässä vaiheessa ollut naulattu kiinni pystypalkkiin, eikä vangilla näin ollen ollut mahdollisuutta kannatella itseään jalkojensa avulla, ristillä roikkuneen vangin paino kohdistui kokonaisuudessaan hänen käsiinsä. Jo muutamissa minuuteissa, hartioihin kohdistuva voimakas kuormitus sai olkaluut vetäytymään ulos nivelpesistään. Olkapäiden mentyä sijoiltaan molempien käsien pituus kasvoi jopa 15 cm, pakottaen uhrin vartalon roikkumaan ristillä lysähtäneessä asennossa rintaontelo ulospäin työntyneenä.

Vasta kun poikkipuu oli kiinnitetty onnistuneesti paikalleen, vangin jalat naulattiin kiinni ristin pystypalkkiin. Tuomitun polvet taivutettiin 45 asteen kulmaan, jonka jälkeen jalat naulattiin palkin molemmin puolin iskemällä rautanaulat jalkaterien takaosan ja suuren kantaluun lävitse. Toisinaan jalat naulattiin pystypuun etupuolelle iskemällä naula kummankin jalkaterän keskelle jalkapöydän luiden välistä.

Ristiinnaulitsemisen vaikutukset kehoon

Nyt ristiinnaulitulla vangilla oli edessään pahimmillaan jopa päiviä kestävä taistelu, joka päättyi käytännössä aina hitaaseen ja äärimmäisen tuskalliseen kuolemaan. Verenhukka, nestevajaus ja naulojen aiheuttama kipu olivat silti todennäköisesti vangin ongelmista pienimpiä, sillä akuutin uhan heti ristille noston jälkeen aiheutti uhrin lysähtänyt asento, jonka takia hengittäminen oli lähes mahdotonta.

Normaalisti sisään hengittäessä pallean on liikuttava alaspäin mahdollistaen samalla ilman virtaamisen keuhkoihin. Vastavuoroisesti uloshengityksessä pallean on noustava ylöspäin, jolloin keuhkoissa oleva ilma poistuu. Käsiensä varassa roikkuvan vangin ruumiinpaino pakotti tämän pallean vetäytymään alaspäin, lukiten sisään hengitetyn ilman keuhkoihin ja tehden samalla uloshengittämisestä toivotonta.

Hengittäminen ristillä oli toki mahdollista, mutta prosessi aiheutti vangille paitsi sietämätöntä kipua myös täydellistä kauhun sekaista paniikkia ja jatkuvaa tukehtumisen pelkoa. Kidutettujen keuhkojen yrittäessä kuumeisesti haukkoa sisäänsä kaivattua happea, vangin oli lopulta pakko tyydyttää luontainen selviytymisvaistonsa tukeutumalla poikkipuuhun naulittuihin jalkoihinsa ponnistaen kouristuksenomaisesti ylöspäin.

Kehon nostaminen jalkojen varassa oli äärimmäisen tuskallinen prosessi, sillä täydellisen uloshengityksen aikaansaamiseksi vangin oli liikuttava pystysuunnassa jopa yli 30 cm. Jo pelkkä kehon kannatteleminen miltei kokonaan vain koukistettujen reisilihasten varassa oli vangille äärimmäisen kivuliasta, mutta samalla jalan päähermoja provosoivat paksut naulat aiheuttivat tuomitulle sietämätöntä lisäkärsimystä. Samaan aikaan ponnistaminen pakotti vangin ranteet kiertymään naulojen ympärillä aiheuttaen piinaavaa hermosärkyä koko käsivarren alueelle.

Toimenpiteen toistaminen minuutista ja tunnista toiseen jopa päivien ajan oli täysin sietämätöntä, mutta selviytyäkseen tuomitun oli vain kestettävä siihen liittyvä suunnaton kipu. Lisäksi, kuten jo poikkipuuta kannettaessa selän syvät haavat hankautuivat prosessin aikana rosoista pystypuuta vasten, jolloin osa terävistä puun paloista työntyi syvälle lihasten hermopäätteisiin. Toistuva haavoja repivä pystysuuntainen liike ei antanut avonaisille haavoille aikaa parantua, ylläpitäen näin jatkuvaa verenvuotoa ja heikentäen vankia vain entisestään.

Miten ristiinnaulittu lopulta menehtyi?

Ristiinnaulitun vääjäämätön kuolema saattoi lopulta johtua monista yksittäisistä eri tekijöistä tai näiden yhdistelmistä. Mahdollisia kuolinsyitä olivat mm. sydämen vajaatoiminta ja vakavat rytmihäiriöt, hypovoleeminen shokki, verenmyrkytys, nestehukka ja keuhkoembolia. Lopullinen elinaika riippui lähinnä vangin terveydentilasta ja fyysisestä kunnosta, sekä siitä kuinka ankara vangin kokema ruoskiminen oli ollut.

Todennäköisin kuolinsyy oli kuitenkin tukehtuminen. Kuten edellä jo mainittiinkin, ristiinnaulitun oli tukeuduttava jalkojensa varaan voidakseen täyttää keuhkonsa happirikkaalla ilmalla. Hengityksen helpottuessa paino kohdistui kuitenkin miltei kokonaan jalkoihin aiheuttaen silmitöntä kipua, jonka takia tuomittu lyyhistyi välittömästi takaisin käsiensä varaan tehden uloshengittämisestä jälleen mahdotonta.

Vaikka uhri saattoikin hengittää jonkin aikaa pinnallisesti, hänen oli lopulta pakko ponnistaa ylöspäin täyttääkseen keuhkonsa ilmalla. Sama tuskallinen prosessi oli pakko toistaa pahimmillaan jopa useita kertoja minuutissa. Reisilihaksia repiviä aaltomaisia kouristuksia ja kramppeja seurasi lopulta täydellinen kyvyttömyys työntää kehoa ylöspäin, pakottaen vangin roikkumaan käsiensä varassa halvaannuttaen samalla hengityslihasten toiminnan. Joskus sotilaat nopeuttivat tätä prosessia murtamalla vangin reisiluut raskaalla kivivasaralla. Mekaanisen hengityksen estyessä, hapenpuute ja veren hiilidioksidipitoisuuden nousu heikensivät nopeasti tärkeiden elimien — kuten sydämen ja aivojen — toimintaa, johtaen lopulta elinten vajaatoimintaan ja kuolemaan.

Tietoisuus vääjäämättä lähestyvästä lopusta oli uhrille henkisesti täysin sietämätöntä pakottamalla hänet samalla osallistumaan aktiivisesti oman kuolemansa välttelyyn. Juuri tästä syystä ristiinnaulitseminen onkin mahdollisesti yksi historian julmimmista teloitusmuodoista. Vaikka kuolemaantuomittu olisikin halunnut päättää kärsimyksensä ja kuolla mahdollisimman nopeasti, ihmisyyteen sisäänrakennettu selviytymisvaisto pakotti hänet kerta toisensa jälkeen taistelemaan ponnistuksen aiheuttamaa musertavaa kipua vastaan, vain hankkiakseen aavistuksen verran lisää elinaikaa.